"Tule, nyt menemme Ave-Mariaan", sanoi äiti, "meillä ei ole yhtään aikaa viivytellä, se on kai jo alkanut, mutta nyt minun täytyy saada kiittää ja niinpä sinunkin, Peppino." Siihen poika oli hyvin halukas ja kiiruhti askeliaan äitinsä rinnalla, päästämättä hänen kättänsä. Santa Mariassa oli Ave jo alkanut. Rouva Bertolini polvistui taempana ja Peppino meni lähelle kuoroa, jossa pojat lauloivat. Hän polvistui sen eteen ja viritti yht'äkkiä sellaisen riemulaulun, että Ave Maria kajahti koko kirkon halki kuin herätyspasuuna. Silloin vanha pater Vicenzo ylhäällä urkujen ääressä pani lasit silmilleen, katseli alas ja kuunteli mielihyvällä. Ja kun Ave oli loppunut ja rouva Bertolini ja Peppino käsikkäin tulivat kirkosta, niin vanha pater liittyi heihin, laski kätensä Peppinon päälaelle ja sanoi: "Rouva Bertolini, teidän pojallenne minä annan siunaukseni, hän kiittää ja ylistää heleällä äänellään Jumalaa."
Heidän astuttuaan vielä muutamia askelia sanoi rouva Bertolini: "Ei kai ole enää liian varhaista, meidän täytyy näet nyt heti mennä neitiesi luokse ja ilmoittaa heille kaikki."
XII luku. Kaikki käy hyvin.
Heidän molempien kulkiessa kadulla seisoi Helmina ylhäällä keskellä huonettaan, sillä hän oli saanut kauan odottamansa kirjeen. Se oli hänen isänsä vastaus hänen innostuneeseen kuvaukseensa Peppinon luonteesta ja hänen jalosta työstään ynnä palkinnosta, jonka hän aikoi hänelle antaa. "Kuule nyt, mitä isä kirjoittaa", sanoi hän kääntyen Klaraan ja alkoi lukea:
"Sinun italialaista poikaa koskeva suunnitelmasi on minusta hieman arveluttava. Mihin kymmenvuotias poika ryhtyy täällä, jossa kukaan ei ymmärrä hänen kieltään eikä hän itse kenenkään toisen? Kenen kanssa hän oleskelisi? Alasaksalaistenko kanssa palvelusväen tuvassa vai yläsaksalaisten kanssa salongissa? Ja lisäksi, näetkös, tuo pieni etelän mies saa minut jo värisemään säälistä, ennenkuin olen edes nähnyt häntä, kun vain kuulen, niinkuin nyt, miten itätuuli täällä puhaltelee. Usko minua, on parempi, että jokainen saa olla omalla maaperällään, silloin hän menestyy parhaiten. Jätä sinä kelpo pelastajasi sinne päivänpaisteisille mailleen äläkä laahaa häntä Mecklenburgiin; anna hänelle sankarityöstään joku mieluisa muisto, sen hän on todellakin ansainnut, mutta tule kernaammin kotiin tuomatta sellaista palvelijaa mukanasi."
"Mutta isähän kirjoittaa kovin epäystävällisesti, kuinka hän saattaa noin nolata minua. Ja nyt rouva Bertolini vetoaa tietysti tinkimättä minun lupaukseeni, ja minun täytyy mennä tämän naisen eteen ja sanoa: koko asia ei merkitse mitään. Ja sitten minun soma Peppinoni, joka iloitsee tästä matkasta, häneltä minun siis tulee riistää kaikki toivo? Ei sitä minä en tee!" huudahti hän tavantakaa, "ja minä en tee sitä".
Silloin koputettiin ovelle, ja hämmästyksekseen naiset näkivät rouva Bertolinin astuvan sisään Peppinonsa keralla. Muutamin selvin sanoin rouva Bertolini oli hetkisessä ilmaissut asiansa. Hän lausui vielä kiitoksensa ja pyysi anteeksi, että asia oli viime tingassa saanut sellaisen käänteen, Peppino seisoi hieman alla päin. Mutta silloin Helmina tuli ylen ystävällisenä hänen luokseen, kohotti hänen päätään ja sanoi: "Ole nyt iloinen, Peppino, me jäämme kaikiksi ajoiksi parhaiksi ystäviksi, enkä minä suinkaan unohda minkä suuren palveluksen olet minulle tehnyt."
Silloin Peppino kohotti Helminaan iloa ilmaisevan katseensa, niin että hänenkin sydämensä suli täydellisesti yhteen iloon ja hän oli täysin tyytyväinen niin kauniiksi suunnittelemansa yrityksen odottamattomaan loppuun. Viimeisiä jäähyväisiä ei kuitenkaan vielä sanottu, sillä neideillä ei ollut mielessä mikään varhainen matka, ja he tahtoivat sitä ennen vielä kerran vaeltaa Albanon halki.
Rouva Bertolinin ja Peppinon lähdettyä Helmina luki vielä kerran läpi kirjeensä, mutta tällä kertaa hän ei enää suuttunut. Hän hymyili veitikkamaisesti ja sanoi: "Odotappa, isä kulta, minä kyllä annan sellaisen 'mieluisan muiston', jota ei unohdeta." Samassa hän juoksi kaikkia portaita alas herra Paganin vastaanottohuoneeseen, jossa keskusteli kauan hänen kanssaan. Sitten hän palasi takaisin selittäen, että matka oli lykättävä kolmeksi päiväksi. Herra Pagani oli juuri sanonut hänelle, että kolmen päivän kuluttua pidetään pyhän Fransiskuksen juhla, kapusiinimunkkien suurin juhla, se heidän oli vielä perinpohjin nähtävä, sillä silloin albanolaiset tulivat joka kulmalta kaikkein kauneimmissa puvuissaan, ja kirkossa saa kuulla oivallista soittoa.
Vielä samana iltana herra Paganin nähtiin astuvan hallistaan ja menevän kadulle merkitsevän näköisin askelin ja kasvoissaan onneaennustava ilme, sillä tehtävä, jonka hän oli saanut, täytti hänet ylpeällä voitonriemulla; hän tiesi mitä oli aikoja sitten ennustanut. Seuraavana päivänä, kun Peppino ja hänen äitinsä istuivat jälleen paikoillaan, mieli täynnä hiljaista iloa, tuli juoksupoika "Romasta", pani kaksi sinetillä suljettua paperia katetulla pöydällä olevien pullojen väliin ja katosi jälleen. Peppino kummasteli sanatonta lähettiä ja ojensi paperit äidille. Äiti avasi toisen, luki sen, ojensi sen sitten Peppinolle, joka vuorostaan luki: "Pyhän-Paavalin-kadun varrella olevan hallirakennuksen ensimäisestä kerroksesta olen saanut leskirouva Bertolinilta kolmen vuoden vuokran tästä hetkestä alkaen j.n.e." Peppino tuijotti äitiinsä, joka ojensi hänelle toisen lehden. Siihen oli kirjoitettu asiaa koskeva pitempi selitys ja kaikenlaisia vaikeita sanoja, mutta kun Peppino oli lukenut loppuun, niin hän ymmärsi, että äitinsä oli saanut jälleen haltuunsa vanhan kaupan. Nyt Peppino oli aivan kuin mieletön, hän syöksyi äitinsä syliin ja huusi: "Äiti, äiti, pois tästä luolasta. Ei enää mitään majalepöytää! Takaisin hallitaloon! Me olemme koko maailman onnellisimmat ihmiset!"