Vielä samana iltana rouva Bertolini ja hänen Peppinonsa saattoivat kaikkine tavaroineen muuttaa hallirakennukseen, ja jo seuraavana päivänä kaikki oli entisessä kunnossaan. Moni esine tosin puuttui siltä ajalta, mutta nyt oli kuitenkin täydellisesti avattu tie, josta pääsi vanhalle, hyvälle uralle.
Vielä kerran äiti ja Peppino tahtoivat mennä hotelliin, sillä kummankin sydän oli niin tulvillaan kiitollisuutta, että he halusivat myöskin lausua sen julki. Mutta Helmina säästi heiltä käynnin. Hänen täytyi kiiruhtaa katsomaan hallirakennukseen muuttaneita asukkaita, ja hän saapuikin juuri kun kaikki oli saatu kuntoon. Ja rouva Bertolini osasi kiittää tavalla, joka valtasi koko hänen sydämensä; niin lämpimäksi ja syvästi tuntevaksi Helmina ei ollut häntä ajatellut.
Saapui sitten pyhän Fransiskuksen päivä. Kun väkijoukko oli noussut Pyhän-Paavalin-katua, ja rouva Bertolini toisia melkoista pitempänä kulki heidän keskellään kauneimmissa koristuksissaan taluttaen riemusta säteilevää Peppinoa kädestä, niin kaikki ihmiset katselivat heitä ilomielin. Näky miellytti jokaista, sillä kaikki pitivät kunniallisesta rouvasta ja hänen hyvinkasvatetusta pojastaan. Kun Peppino sitten kapusiinikirkossa jälleen äitinsä keralla polvistui juhlallisen joukon keskellä ja kaunis soitto korkealta kajahtaen ilmassa väreili, niin silloin hän ajatteli: "Tällaista on varmaankin taivaanvaltakunnassa, ja muuta minä en tahtoisikaan."
Vasta muutamien tuntien kuluttua, viimeisten ihmisten poistuessa kirkosta, tuli sieltä myöskin Peppino äitinsä kera. Tällä kertaa he olivat odottaneet myöskin siunausta eivätkä tunkeutuneet pois aikaisemmin, kirkossa heillä molemmilla näet oli hyvä olla. Ovella seisoivat Helmina ja Klara, jotka olivat olleet mukana juhlassa ja tahtoivat nyt sanoa jäähyväiset ystävilleen, äidille ja pojalle. Heitä näet odottivat vaunut tammien alla. Sitten hyvästeltiin, kiiteltiin ja kättä puristeltiin, ja vaikkakin sanottiin jäähyväisiä, niin oltiin kuin riemujuhlassa, sillä kakki olivat sydämessään onnelliset toistensa ilosta ja kaikki puristivat toistensa kättä iloisessa toivossa: "Näkemiin, näkemiin!"
Samaan aikaan oli Mateo kadonnut Albanosta, eikä kukaan tiennyt mihin. Mutta herra Pagani oli pitänyt lupauksensa: Mateo oli joutunut siihen paikkaan, joka hänelle kuului, sillä eräänä päivänä oli kaksi miestä vienyt hänet vaunuissa tuomatta enää takaisin.
Neon kertomuksesta herra Pagani oli vielä saanut selville erään hämärän jutun kahdesta nuoresta matkailijasta, jotka vuosi sitten oli löydetty häpeällisesti ryövättyinä, pensaihin ja puihin sidottuina. Asiaa oli Roomasta käsin tutkittu, mutta tekijästä ei oltu saatu selkoa. Nyt herra Pagani näki olevan ajan poistaa vaarallinen mies, ennenkuin hän saattaisi koko Albanon ympäristön huonoon huutoon. Niinpä hän ilmoitti asianomaiseen paikkaan kaiken, mitä Mateosta tiesi. Mutta pörrötukkaisen Neon herra Pagani otti taloonsa juoksupojaksi, sillä hän on oikeuttarakastava mies ja auttaa avuntarvitsijoita.
Kun sitten Hotel Roman palvelija oli pessyt ja sukinut Neon perinpohjin, näytti hän varsin mukiinmenevältä, mutta vasta tulevaisuus näyttää, voiko hän edelleen pysyä siistinä ja siivona vai vaipuuko hän jälleen entiseen likaiseen ja vetelehtävään elämäänsä.