Kun päivällinen oli syöty, kaikki astiat pantu paikoilleen ja pöytä pesty, huusi Peterli: "Tule minun luokseni, Stineli!" Ja toiset sairaat huusivat kumpikin vuoteestaan: "Ei, tule minun luokseni!" ja isä sanoi: "Stinelin on mentävä katsomaan vuohta."
Mutta silloin meni mummu kyökkiin ja viittasi Stinelin luoksensa. "Lähde sinä vain matkoihisi", sanoi hän. "Minä kyllä hoidan vuohen ja lapset. Tulkaa vain kauniisti kotiin, kun rukouskello soi." Mummu kyllä tiesi, että heitä oli kaksi menemässä.
Nyt Stineli riensi pois niinkuin lintu, jonka häkin ovi on avattu, ja ulkona seisoi Riko, joka jo kauan oli odottanut. He juoksivat poikki niityn ja alkoivat kavuta metsäkukkulalle. Aurinko paistoi vuorille ja taivas kaarteli sinisenä niiden yllä. Varjopaikoissa täytyi heidän toisin kerroin vähän astua lumeen; mutta huipulle päästyään he näkivät toisella puolella auringon, joka loi välkettään yli järven. Rinteellä, joka jyrkästi vietti järvelle päin, oli kauniita kuivia paikkoja, ja sinne kävivät lapset istumaan. Kukkulalla puhalsi tuima tuuli, joka humisi heidän korvissaan. Stineli oli pelkkää iloa ja ihastusta. Tuon tuostakin hän huusi:
"Katso, Riko, katso aurinkoa! Katso kuinka kaunista! Nyt tulee kesä! Katso kuinka järvi kimaltelee. Tätä kauniimpaa järveä ei voi olla koko maailmassa!" sanoi hän vihdoin päättävästi.
"Kaunis se on, Stineli, mutta näkisitpä kerran sen järven, jota minä aina ajattelen." Ja Riko tähysteli lakkaamatta järven toiselle puolelle, ikäänkuin hänen ikävöimänsä paikka olisi ollut siellä, minne ei katse enää yltänyt.
"Näetkös, siellä ei ole näin tummia havupuita; siellä on kiiltäviä, vihreitä lehtiä ja suuria, punaisia kukkia, eivätkä vuoret ole näin korkeita ja mustia eikä näin lähellä, vaan ne ovat kaukana ja sinipunervia, ja taivas ja järvi ovat ihan kuin kullasta, ja siellä on niin hiljaista ja lämmintä. Siellä ei tuuli tohise noin eivätkä jalat ole näin lumiset; siellä voi aina istua päivänpaisteisella nurmella katselemassa kaikkea tuota ihanuutta."
Stineli oli heti täynnä innostusta. Hän näki selvästi mielikuvituksessaan punaiset kukat ja kultaisen järven. Mahtoi se olla kaunista!
"Ehkä sinä joskus vielä voit mennä katsomaan järveäsi ja tuota kaikkea", sanoi hän. "Tiedätkö, mitä tietä sinne mennään?"
"Täältä mennään Malojaan. Siellähän olen usein käynyt isän kanssa. Hän näytti minulle tien, joka kiemurrellen vie aina vain alaspäin; ja kaukana alhaalla on se järvi, mutta se on niin etäällä, että sinne tuskin voi mennä."
"Oi, sinne on helppo mennä", arveli Stineli. "Kuljet yhä vain alaspäin, niin tulet varmaan lopulta perille."