Kun ensimäinen tanssisunnuntai tuli, kokoontui "Kultaiseen aurinkoon" niin tavattoman paljon väkeä, että tuskin tiedettiin, mihin kaikki saataisiin mahtumaan, sillä jokainen tahtoi nähdä ja kuulla pientä soittoniekkaa, ja ne, jotka ensimäisenä iltana olivat kuulleet häntä, tulivat ensimäisinä ja tahtoivat heti kuulla oman laulunsa.
Emäntä juoksi edestakaisin tulisessa touhussa, kasvot niin loistavina kuin hän itse olisi muuttunut "kultaiseksi auringoksi", ja aina kun hän tapasi miehensä, sanoi hän voitonriemuisena: "Enkö sanonut sitä sinulle?"
Riko kuunteli ensin, kuinka kolme tilattua viulunsoittajaa soitti tanssisävelmää. Sävel tarttui heti hänen korviinsa ja sormiinsa, ja pian hän osasi soittaa mukana, ja siitä pitäen hän osasi sen. Ja kun tanssi myöhään illalla lakkasi, oli hän oppinut kaikki tanssisävelmät, sillä niitä oli tietysti moneen kertaan soitettu.
Lopuksi oli Peschieralaulu taas laulettava, ja Riko säesti. Jos melu kyllä kaiken iltaakin oli ollut suuri, tulistuivat mielet laulettaessa siihen määrin, että Riko jo pari kertaa ajatteli: "Nyt he karkaavat toistensa kimppuun ja tappavat toisensa." Mutta kaikki tämä oli vain ystävyyden ilmaisua. Hänen osakseen tuli niin korvia särkevä mielenosoitus, että Riko aina vain ajatteli: "Jospa nuo pian vaikenisivat!" Sillä Rikolle ei mikään ollut niin vastenmielistä kuin suuri melu.
Illalla sanoi emäntä isännälle: "Oletko huomannut? Ensi kerralla tarvitsee meidän tilata vain kaksi soittajaa."
Isäntä oli varsin tyytyväinen ja sanoi: "Meidän täytyy antaa pojalle vähän rahaa."
Kahden päivän päästä oli tanssijaiset Desenzanossa ja Riko lähetettiin sinne toisten kanssa; nyt hänet voi jo lähettää soittamaan maksun edestä. Siellä oli samanlaista melua ja hälinää, ja vaikka siellä ei laulettukaan Peschieralaulua, oli melske kuitenkin yhtä rajua, ja Riko ajatteli alusta loppuun: "Jospa tämä vain pian loppuisi!"
Hän toi koko taskullisen rahaa kotiin, ja heti palattuaan hän rahoja lukematta tyhjensi taskunsa pöydälle, sillä emännän rahojahan ne olivat. Ja emäntä kiitti ja ylisti häntä ja toi hänelle kauniin omenakakkukimpaleen.
Seuraavana sunnuntaina oli taas tanssijaiset Rivassa ja tällä kertaa Riko iloitsi niistä, sillä Riva oli järven toisella puolella, siellä, missä järvi Peschierasta nähden muodosti päivänpaisteisen lahdelman, jonka rantamilta ystävälliset, valkoiset talot loistivat aina Peschieraan saakka.
Iltapäivällä lähti hän soittajien seurassa veneellä yli kultaisen järven sinitaivaan heloittaessa, ja Riko ajatteli: "Jospa saisin kulkea tästä yli Stinelin seurassa! Kylläpä hän ihmettelisi tätä järveä, jonka olemassaoloa hän ei edes uskonut!"