Sadan virstan päässä Marinskista Tomskiin päin on kylä Kolionski. Sinne olin kutsuttanut suomalaiset läheisistä kylistä. Kuusi henkeä oli saapunut, niiden joukossa myöskin melkein kuolemaisillaan oleva sairas, Raninen, Kuopion läänistä. Minulla oli tiedossa että sekä hän että hänen vaimonsa olivat sairastaneet edellisenä talvena, ja että he olivat suuressa hädässä, jonka vuoksi minä lähetin heille kolme ruplaa rahaa. Mutta se henkilö, jonka mukana tämän summan lähetin, oli "vaivoistaan" pitänyt itse yhden ruplan. Ranisen vaimo oli kuollut ja aivan varmaan on jo mieskin poissa elävien mailta. Minä jätin kuusi ruplaa kylän hallitukselle hänen hoitamisestaan.
Tässä kylässä tapahtui minulle muuten jotain, jota ennen koskaan ei ollut minulle tapahtunut matkoillani. Minut kiellettiin pitämästä jumalanpalvelusta siinä talossa, jossa pidin asuntoa. Isäntä ei ollutkaan kreikan-uskoinen vaan katoolilainen, rikas puolalainen. Muutin heti pois erään venäläisen luokse ja kysymykseen, saanko pitää hänen luonaan jumalanpalvelusta, vastasi hän: "onhan meillä yksi Jumala ja yksi usko, minun huoneeni ovat teidän käytettävänänne." Olkoon sanottuna etten minä ole huomannut edes suvaitsemattomuuden jälkeäkään ei maallikoissa eikä papeissa, vaan ovat kaikki, varsinkin totisesti uskonnolliset, pitäneet minua uskonveljenä.
Kolionskista tulin minä Tomskiin, jossa tunsin hiukan pahoinvointia itsessäni, mutta jatkoin matkaa Kainskiin. Siellä oli minun pakko asettua vuoteenomaksi. Kahden päivän päästä voin kuitenkin pitää jumalanpalvelusta niille muutamille suomalaisille, mitä siellä löytyi, mutta sivukyliin en uskaltanut lähteä, vaikka olin aikonut, vaan riensin niin kiiruusti kuin taisin Omskiin, jossa sairastuinkin lievästi rokkoon. Nyt olin vuoteen omana ja näin miten talvi kului, voimatta käydä rekikelillä vaikeapääsyisissä siirtokunnissa Tara-joen varrella.
4. Maaliskuun lopussa kävin Om-siirtokunnassa ja pidin siellä lukukinkerit lapsille.
5. Jään lähdettyä jo'ista ja teiden vähä kuivettua läksin toukokuun alussa Rishkovaan. Tähän kylään on vaikea päästä keväällä, ja vaikka minä matkalla vaihdoin tarantassini pienempiin kärryihin, niin tartuimme eräässä paikassa kiinni liejusaveen emmekä päässeet siitä irti ennenkuin saimme muilta apua. Että monet muut matkustajat olivat joutuneet vielä kovempiin tekemisiin, näin minä niistä kuolleista hevosista ja häristä, mitä savessa virui.
6. Kesä- ja heinäkuussa kävin Om-siirtolassa sekä vietin siellä ulkoilmassa sikäläisen raittiusseuran ensimmäisen vuosijuhlan. Päivää, joka alettiin jumalanpalveluksella kirkossa, jatkettiin sitten leikeillä, kilpa-ammunnalla ja ruumiinharjoituksilla. Muutamia palkintoja jaettiin myöskin. Päivä päätettiin raittiuskokouksella, jolloin muutamia uusia jäseniä ilmoittautui. Kuinka kummallisia käsityksiä täällä yleensä on raittiusyhdistyksestä, näkyy niistä sanoista millä eräs virolainen ilmoitti itsensä jäseneksi. Hän sanoi: "minä tahtoisin uskoni muuttaa ja ruveta körttiuskoon."
Keväällä ja kesällä olin minä Moskovan konsistoorin kautta saanut kaksi virkamääräystä, nimittäin toukokuussa määräyksen hoitaa niitä virolaisia ja lättiläisiä, jotka asuvat Kainskin ja Marinskin piirissä Tomskin kupernia ja kesäkuussa, sittenkuin rentustunut entinen pastori oli saanut eron, olemaan v.t. kupernin-saarnaajana Tobolskin kupernissa, v.t. saarnaajana luteerilaisille Omskin kaupungissa ja Akmolinskin alueessa sekä v.t. saarnaajana karkotetuille virolaisille, lättiläisille ja saksalaisille länsi-Siperiassa. Kun yhden ainoan henkilön siten pitää huolehtia sekä opettajista ja niiden ylläpidosta virolais-lättiläisissä kouluissa ja uskonnon-opetuksesta kadettikoulussa, poika- ja tyttögymnaaseissa Omskissa, paitsi niitä toimia mitä kuuluu varsinaiseen sielunhoitoon, niin on selvää että työtä on liika paljo. Se on tullut niin laajaksi varsinkin kansliatointen kautta, että minun on täytynyt ottaa kirjuri avuksi, jolle olen maksanut palkkaa 15 ruplaa kuussa. Toistaiseksi on kieltäydytty antamasta minulle minkäänlaista korvausta työstäni.
7. Palvellakseni Taran ja Tobolskin kaupungissa sekä Bugenen siirtolassa asuvia luteerilaisia, läksin elokuun alussa höyrylaivalla Tobolskiin. Kuvernööri sattui olemaan matkustanut Kasanin näyttelyyn, jonka vuoksi monet asiat, joista olisin mitä kipeimmin tarvinnut saada keskustella hänen kanssaan, jäivät ratkaisematta. Kaupungin luteerilaisessa kirkossa pidin kolme kertaa jumalanpalvelusta saksaksi sekä yhden suomalaisen ja yhden saksalaisen jumalanpalveluksen vankiloissa.
Vuosituomiolla istui täällä kolme siirtolaisiksi länsi-Siperiaan karkoitettua suomalaista sekä pakkotyö-osastossa eräs Suomesta elinajaksi tänne lähetetty murhamies. Sairashuoneessa tässä osastossa oli eräs lättiläinen, joka jo neljä vuotta sitten oli armoitettu, mutta oli ollut liian heikko lähetettäväksi kotipaikalleen Kuurinmaalle. Hän ei ollut voinut päästä minkäänlaiseen yhteyteen sukulaistensa kanssa, vaan täytyi maata täällä elävänä haudattuna. Hän pyysi minua kyynelsilmin kirjoittamaan hänen kotiinsa, jonka minä teinkin. Ilahuttavaa oli nähdä millä hellyydellä nuori lääkäri kohteli häntä. Korvaani kuiskasi tämä, että pian oli tuleva loppu lättiläisparan kärsimyksistä.
Palasin Tobolskista suomalaisen Bugenen siirtolan kautta. Tie sinne kulkee suuria koivumetsiä pitkin ja vesiperäisiä soita, joissa heinä ja kaisla kasvavat niin korkeiksi että kulkee niinkuin metsässä. Toisin paikoin teiden varsilla kasvaa villiä virnaa niin runsaasti, että töin tuskin pääsee sen läpi. Vaikea on täysin käsittää mikä heinän paljous täällä vuosittain kasvaa vaan kuivamaan ja mätänemään. Kun viime kesä oli tavattoman kuiva, niin oli kuitenkin helpompi kuin tavallisesti päästä Bugeneen.