Kuinka tarpeellinen sellainen koti oli, voi ymmärtää siitä kun tietää että luonakävijöitä oli kymmeneen henkeen saakka kerralla, ja niistä muutamia sokeita tai raajarikkoja. Vaivaishuoneesen kuuluu kaksi salia, yksi kumpaisessakin päässä rakennusta, sekä porstua ja keittiö välillä. Toista salia käytetään asuinhuoneena kotiin otetuille ukoille, ja toista kokoushuoneena rukousta ja Jumalan sanan tutkistelua varten. Täällä oli kulkijamilla aina koti eli maja muutamaksi päiväksi. Kun itsellä oli annettavana niille leipä-ainetta, niin oli mahdollista ilmaiseksi pitää muutamia raajarikkoja alinomaa ukkojen kodissa, sekä ruokkia jonkun päivän niitä, jotka muuten tulivat katsomaan. Vihdoin rupesivat kulkijamet pitämään minun velvollisuutenani elättää heitä jonkun aikaa ja monet työhön kykenevät pyrkivät talveksi ukkojen kotiin. Tätä käsitystä koetin minä oikaista hyvin selvillä puheilla, sillä tulin katkeran kokemuksen kautta huomaamaan, kuinka suureksi vahingoksi hyvälle asialle liika kauvas menevä avun-anto voi viedä.
Jos tulee kuiva aika, joka on maanviljelijän suurin vihollinen Siperiassa, niin on kaikki työ mennyt hukkaan. Silloin on pastorin työlästä elättää ukkoja kodissa, eikä myöskään raahdi ajaa niitä sieltä pois nälkäaikana. Sen vuoksi ovat ne rovot, mitä armelijaat ihmiset Suomessa ovat uhranneet ukkojenkodille Siperiassa, olleet tarpeen ja tervetulleita, ja tarvitsee se yhä ystäviä Suomessa, jos kodittomat sokeat ja rammat edelleenkin saavat oleskella tässä kodissa, joka armeliaisuudesta on rakennettu arolle kaukaisessa Siperiassa heitä varten.
Sanoin viettäneemme hauskimmat päivät Siperiassa-olomme ajasta zaimkallemme. Mitä hauskuutta on asua puuttomalla arolla, voi moni ihmetellä, joka ei ole koskaan asunut sellaisessa paikassa. Sanotaan usein että on mahdotonta sanoin lausua mitä sydän tuntee. Kun on kerrottava mikä miellyttää jollakin paikkakunnalla tai kun on selitettävä miksi rakastaa juuri sitä maanpaikkaa, missä on viettänyt lapsuudenvuotensa ja saanut ensimmäiset vaikutukset, niin voivat sanat tuntua toisesta hyvin jokapäiväisiltä tai runottomilta, vaikka niissä kätkeytyy koko runouden maailma sille joka kertoo. Siten käynee minunkin, koettaessani kuvata mitä hauskuutta voi olla puuttomalla arolla asuessa.
Kello on neljä aamulla ja aurinko rupeaa juuri valaisemaan aroa, kun lähden joelle poikineni onkimaan. Joki on kirkas kuin peili. Kirkasta pintaa röyheltää ainoastaan kalojen loiskiminen ja koko luonto, joka vielä on ikäänkuin aamukapaloon kääritty, on juuri heräämässä levoltaan. Kun kulemme mehevän vihannan peittämää aroa pitkin, emme kyllin voi ihailla sen kauneutta. Kastehelmet näyttävät miljoonilta timanteilta, jotka kimaltavat milloin yhden milloin toisen värisinä. Moniväriset loistavat kukat, jotka juuri ovat avanneet kehänsä, kun aamuaurinko on heittänyt lämmittävän säteen niiden ylitse, koristavat aroa, ja mitä suloisin kukantuoksu nousee maasta kuten itsetiedoton kiitosuhri luomakunnasta luojalle. Muistan erään kauniin kesäaamun, kun minun poikani huudahtivat ihastuksissaan: "tunnetko, isä, kuinka hyvältä tuoksuu?" Lykkäämme vesille veneen ja kuljemme virran poikki eräälle saarelle, joka on joen toisella rannalla. Siellä olemme kuten seinän ääressä, missä kaiku vastaa meille joka sanan minkä lausumme, sillä ranta on melkein pystysuora ja ehkä sataa jalkaa korkea. Pikku saarellamme on muutamia halava- ja pajupensaita sekä ruohikkoa. Arotuuli olkoon kuinka tuima hyvänsä, täällä olemme suojassa. Rupeamme onkimaan ja otamme kalan toisensa jälkeen, sillä ilman jotensakin hyvää saalista emme koskaan tule kotiin. Pian on pyydettyjä kaloja sadoittaisin. Mitä paremmin ottaa onkeen, sitä innokkaammiksi tulemme, kuten oikeain urheilijain tulee.
Nauttimaan kesän ihanuutta luonnon helmassa tulee äiti palvelustytön kanssa, tuoden mukanaan ruokavasun ja padan. Valkea laitetaan ja sekä teetä että kalaa keitetään, ja maukkaampaa aamiaista iloisemman mielialan vallitessa ei syö kukaan tsaarin valtakunnassa, — niin uskomme ainakin me. "Hoi!" huutaa joku rannalta. Kukahan se mahtaa olla, ihmettelemme, mutta pian tulevat pojat ilosta hyppien kertomaan että se on "Saaren vaari" eli lukkarini Matti, joka on tullut kalastelemaan meidän kanssa muutamia päiviä ja "myllyä käyttämään", kuten hänellä oli tapana sanoa. Niin olemme saarellamme aina iltapuoleen saakka. Kun kuumin aika on mennyt, lähdemme pelloille katsomaan miten ne kasvavat. Siitä tulee kolmen kilometrin kävelymatka, ennenkuin olemme kaikki katsoneet. Mutta lukija ei varmaankaan unohtaisi tätä kävelymatkaa, jos olisi ollut mukana. Etten ainoastaan itse todistaisi arokasvullisuuden loistosta, vaan antaakseni muidenkin puhua, mainitsen kahden kirjailijan kuvauksen siitä. Mitä Kennan lausuu luonnosta Siperiassa, on totta, jota kuitenkaan ei voi sanoa paljosta muusta, mitä hän kertoo; siihen en kumminkaan voi tässä koskea, syystä että hänen kirjansa on täällä kielletty. Hän sanoo luonnosta Omskin ja Tshukalinskin välillä seuraavaa: "Tuntee helpotusta ja sisällistä iloa jättäessään kylän ja lähtiessään laajalle, puhtaalle ja vilpoiselle arolle, missä kukkien tuoksu täyttää ilman, lintujen riemu kuuluu korvaamme ja ihastunut katse milloin lepää suurilla aloilla sametinhienoa nurmikkoa, milloin harhailee etäisyyteen pitkin aaltoilevaa aroheinää, jonka etualalla lukemattomia villiruusuja, satakaunoja, englantilaisia hyasinttia ja tummia liljoja loistaa sitä vastaan. Krutajan ja Kolmakovan kylien välillä kulimme aron poikki, joka sanan mukaan oli kukkamerta. Minä nousin vaunuista ja syöksyin tähän tuoksuvaan valtamereen nauttimaan hiljaisuudesta ja yksinäisyydestä. Minun vasemmalla puolellani, toisella puolen tietä, kulki alanne, joka vähitellen yleni ja näköpiirin rannassa päättyi koivumetsän tummansinisiin piirteihin. Koko tasanko, jota siellä täällä katkaisi pieni järvi, oli peitetty samettihienolla ruoholla, jonka keskessä joukoittain lehmiä, härkiä ja lampaita kulki laitumella. Korkeammalla oleva osa ympäröivää aroa oli yhtenä kukkamattona, siinä oli kauniita oranssin keltaisia astereja, pilkukkaita liljoja suuresti taipuneine kukkalehtineen, valkoapilaa, satakaunoja, englantilaisia hyasintteja, spireoita, lutserneja ja omituisia kukkia, jotka kasvoivat pitkinä hentoina tähkinä ja muistuttivat pienistä raketeista, joita aron keijukaisneidet lähettivät ylös. Liikkumaton haalea ilma oli täynnä omituista suloista tuoksua, jota tahtoisin verrata villiin hunajaan. Mikään ääni ei häirinnyt hiljaisuutta aavalla arolla paitsi mehiläisten surina, muutamien sirkkojen säännöllinen tirskuttaminen ja arolinnun valittava huuto lentäessään peltohiiren pesän yli. Oli ihanaa maata pitkällään kukkien keskellä ruohossa, nähdä, kuulla ja hengittää."
Eräs toinen matkustaja, englantilainen Lansdell, joka kertoo kaikki todenmukaisesti, mitä hänen kirjassaan luetaan, kuvaa aroa seuraavalla tavalla: "Matka Barnauliin osoitti meille ihanuuksia näköalain ja kasvullisuuden puolesta, joita emme ollenkaan odottaneet. — — Matkustimme aaltoilevia tasankoja ja ne matkustajat, jotka kulkevat etelämmäksi Bijskiin ja sinne edemmä, tulevat lähelle noita suuresti kehuttuja ja erittäin näkemistä ansaitsevia seutuja Altai-vuoristossa. Kasvullisuus Tomskin ja Barnaulin välillä oli ihmetyttävän kaunis ja mitä edemmä tulimme etelää kohden, sitä loistoisammaksi kävi se. Paljo seudun kasvistosta oli meille tunnettua, mutta näimme myös koko joukon puita, pensaita, kasveja ja kukkia, jotka olivat uusia meille. — — Kevätkukista kaipasimme säynäskukkaa, tai ehkä emme huomanneet sitä, mutta orvokkia oli, sekä myös harjaneilikoita, satakaunoja, kissankelloja, uhkeita kamillikukkia, villiruusuja, krokuksia, niittyneilikoita ja monia muita. Keto loisti sananmukaisesti sinisistä muistiaiskukista. Me keksimme myös tällä matkalla minulle uuden kasvin, jota kasvoi hyvin runsaasti; siinä oli oransinväriset kukat, hiukan aholeinikköjen tapaiset, mutta paljo suuremmat. Tomskista itään näimme suuria, punaisia liljoja, joita pidetään harvinaisuutena Englannin puutarhoissa, mutta jotka täällä kasvoivat villeinä. Myöskin oli siellä suurin määrin punaisia kukkia, jotka suuresti muistuttivat piooneja."
Kaikki mitä tässä on sanottu Tomskin ja Barnaulin välisen aron kasvistosta, sopii myöskin Omskin tienoosen. Tahdon vaan vielä lisätä että zaimkalla kasvoi villinä useita meille tuntemattomia kukkia, jotka hienoutensa vuoksi olisivat olleet kaunistuksena mille puutarhalle hyvänsä. Mutta me katselimme kävelymatkallamme ei ainoastaan villejä kasveja, vaan pääasiallisesti viljeltyjä. Peruna- ja naurismailta menemme katsomaan kuinka valkoinen turkin- ja kiinanvehnä rehottaa. Olin kylvänyt neljää eri lajia vehnää, joita vuosien kuluessa olin hankkinut itselleni eri paikkakunnista. Syysruista, kesäruista, ohraa, kauroja ja herneitä, kaikkia näitä lajeja olimme kylväneet ja kesällä 1889, joka oli sateinen ja suotuisa kasvullisuudelle, korjasimme noin neljäsataa tynnyriä viljaa.
Ilta lähestyy ja työmiehet sekä ukkojenkodin hoidokkaat kokoontuvat saliin iltarukoukseen. Ilta-aurinko on jo vajonnut näköpiirin taakse, mutta kauvan istumme turvemajamme takana Omin rannalla hengittämässä keveätä aroilmaa.
Mutta eivät ainoastaan kirgiisit, jotka hoilottaen Omin toisella rannalla ajoivat hevoslaumojaan joelle juomaan, vaan myös meidän yövartijamme, joka käveli edestakaisin pyssy olalla, muistuttavat meitä että olemme Siperiassa. Niin, tosin oleskelimme puuttomalla arolla Siperiassa, mutta se miellytti meitä niin että hyvin käsitän miten eräs suomalainen virkamies Helsingissä, joka oli nähnyt päivän valon ja kasvanut Uraalin arolla, voi sanoa: "Sen vuoksi että olen temmattu sieltä, tunnen itseni vaan puoli-ihmiseksi."