Toisessa talossa aukasi Heikki tuvan oven, näyttäysi ovelta vaan ja juoksi sitte aika kyytiä pois. Senkin talon asukkaat pelästyivät ja luulivat kuolleen kummittelevan.
Vielä kävi Heikki kolmannessakin talossa kummittelemassa. Hän meni tuvan porstuaan ja alkoi siinä koluta ja jyskää. Isäntä, sen kuultuaan, sytytti päretulen ja meni porstuaan katsomaan jyskettä. Heikki livahti siitäkin kiireesti ulos ja katosi yön pimeyteen, jott'ei isäntä ehtinyt muuta kun vilahdukselta nähdä häntä.
Tupaan tultuaan kertoi isäntä näkemänsä talon väelle. Se vaikutti perheessä niin suuren pelon, ett'eivät rohtineet mennä asioillensa ulos yksinänsä.
"Hutkale oli hän eläissänsä ja siksi kummittelee kuoltuansakin", virkkoi Simosetä, kuultuansa että isäntä oli nähnyt Heikin hahmon.
"Kaikkihan ne kuuluvat kummittelevan, jotka tapaturmaisesti kuolevat", sanoi talon emäntä.
Jokaisessa talossa koko kylässä puhuttiin Heikki-vainajasta: toiset kiittivät häntä nerokkaaksi ja kekseliääksi, vaan toiset moittivat häntä pahankuriseksi ja leuhkoksi pojaksi.
"Paras oli, että Heikki kuoli, ei hänestä olisi kuitenkaan kunnon miestä tullut", arveli Mikkolan Antti.
"Konnan tavalla hän eli ja koiran tavalla hän kuoli", sanoi Antin vaimo.
Heikki olisi vielä mielellään jatkanut ilveitään, mutta häntä rupesi viimeiseltä itseäänkin peloittamaan pimeällä kulkeminen. Hän meni siis vihdoinkin kotiinsa, jossa hän tapasi vanhempansa itkemässä. Heikin nähtyänsä pelästyivät ensin vanhempansakin, mutta kun Heikki vakuutti olevansa ihka elävänä eikä koskaan hukkuneensa, vaan tahtoi vähän narrata Simoukkoa, kertoi laveasti koko seikkailunsa, niin sitte vasta tulivat vanhemmat siihen vakuutukseen, että heidän vallaton Heikkinsä oli todellisesti aivan elävänä.
"Nyt, jos sinä oikea isä lienet ja tahdot pojastasi kunnon miestä tulevan, niin anna hänelle aika selkäsauna, kun hän semmoiset räähkät laati ja koko kylää juoksutti ja narrasi", sanoi Heikin äiti miehellensä vakaisesti.