"Jos minä olisin yhtä tyhmä kuin Hermelin, niin antaisin minä hänelle ympäri korvia, mutta kun raamattu sanoo: 'Te kärsitte mielellänne tyhmiä, että te viisaat olette', niin en minä häntä rankaise sen enempää, sanonhan vaan:
"Sä olet köyhä kirjuri, ja halpa ompi säätysi; vaan ihminenhän siekin oisit, jos vähemmän vaan viinaa joisit."
Tämän kuultuaan töytäysi kirjuri Hilkkosen tukkaan. Hilkkonen viskasi Mellinin lattialle, jotta koivet hoilahtivat. Sieltä noustuaan otti hän tuolin, jolla tahtoi lyödä Hilkkosta, mutta toiset lautamiehet estivät sen. Tästä sydäntyi kirjuri niin, että uhkasi lopettaa kaikki lautamiehet sukupuuttoon ja särki pöydältä kaikki astiat. Tähän hätään riensi käräjätalon isäntäkin, ajoi kirjurin ulos ja lukitsi ovet. Mutta ei lautamiestenkään kestinpidosta enää tullut mitään. Näin päättyivät nämä lautamies Heikki Hilkkosen ensimmäiset käräjät.
Vähitellen taipui lautamies Heikki Hilkkonen juoppouteen. Se ei enää kestänyt salassa hänen kotoväeltänsäkään. Heikki pysyi kotoa poissa useampia päiviä, jopa joskus viikkomääriäkin. Väliin tuli hän hutikassa kotiinsakin, ei kuitenkaan päivällä, mutta öillä, jolloin jo kotoväki makasi, Vaimonsa koetteli häntä kaikin tavoin ohjata oikealle tolalle, mutta siitä ei apua ollut. Kerran jo appensakin nuhteli häntä, mutta ei sekään mitään vaikuttanut. Heikki vaan pitkitti entistä elämätään. Tämä tietysti huolestutti kotoväkeä, mutta eivät he sille mitään voineet.
Kerran tapahtui Hilkkoselle lystillinen seikka. Hän oli juomassa samassa kylässä olevassa Kievarissa. Jotenkin päihtyneenä läksi Heikki menemään kotiinsa. Tultuaan naapurinsa riihen kohdalle, muisti hän, että naapurin emäntä lepää kuolleena riihessä. Tätä Heikki pelkäsi, eikä tahtonut uskaltaa tulla riihen sivuitse. Vihdoin hän rohkasi luontonsa ja tuli kun tulikin riihen ohi. Mutta vähän matkaa astuttuaan huomasi hän tiepuolessa pitkän, valkean olennon, joka kumarsi häntä. Heikille häilähti hätä käteen, miten olla, kuin eleä. "Ei tässä auta muu kuin urhoollisuus", tuumi Heikki itsekseen. Hän koetteli manata kummitusta, mutta ei se siitä huolinut; se vaan kumarteli kumartelemistaan. Vihdoin otti Heikki aidasta seipään, jolla hän lyödä mätkitteli kummitusta ja hakkasi sitä niin kauan, että se vaipui maahan ja herkesi kumartelemasta. Sitte riensi Heikki kotiinsa, eikä uskaltanut katsoa taaksensa.
Kotona kertoi Heikki vaimolleen tuon kummallisen tapauksen, johon vaimonsa sanoi:
"Se oli piru, jota sinä juomisellasi niin hartaasti palvelet. Nyt sinä kyllä voitit hänet, mutta täst'edes ei hän annakaan itseänsä voittaa ja sitte sinä olet hukassa."
Seuraavana aamuna meni Heikki siihen naapuritaloon, jossa vanha emäntä oli kuollut, ja kertoi siellä yöllisen tapauksen. Kaikki kuuntelivat halulla kertomusta, mutta nuori emäntä vihdoin oivalsi asian ja sanoi:
"Johan sinä, hyvä naapuri, taisit hakata palasiksi minun uuden lakanani, jonka minä eilen iltapuolella asetin pehkon päälle kuivamaan. Tuuli kun huojutteli pehkoa, niin sinä luulit, että kummitus kumartelee."
Tämän sanottuaan meni nuori emäntä katsomaan miten asia oikeastaan oli. Pian palasi hän, tuoden tullessaan rikkinäisen lakanan, jonka sanoi olleen pehkon juurella, seipään luona.