Tästä on seuraus, että lapset jo pienuudesta pitäen oppivat pelkureiksi, niin ett'eivät pimeän tultua tohdi yksinään mennä ulos, vaan pitää oleman joko aikaihminen tahi vanhempi lapsi keralla "surman palana". Tämä tapa, kun se kerran lapsena saadaan, kestää usealla, varsinkin "heikommalla" sukupuolella hamaan hautaan saakka. Se tarttuu niin tarkoin nuoreen sieluun, ettei sitä silloinkaan, kun kehittynyt järki ja omatunto puhuvat sellaista turhaa pelkoa vastaan, saa tarkoin luonnostaan eriämään, vaikka kyllä hyvin tietää, ett'ei pimeä pure, eikä siis ole sen pelättävämpi kuin päiväkään.
Varsinkin kuolleiden pelkääminen on tapana, etenkin Itä-Suomessa. [Katso Johannes Häyhän "Maahanpaniaiset" sivu 22.] Elävä ihminen, olkoon kuinka julma ja rähäkkä tahansa, ei peloita sillä tavalla kuin kuollut, vaikka se olisi ollut parhain ja hyvätahtoisin ihminen maailmassa. Kuollut peloittaa niin, että se on jo koko sankari, joka rohtii yksinään mennä ulos pimeällä, kun ruumis on talossa. Varsin urhollisena pidetään sitä, joka rohtii pimeän aikana mennä yksin siihen huoneeseen, jossa ruumis on.
Mutta pelätäänpä sitä muutakin pimeällä kuin kuollutta. Jos satut aralta pelkurilta kysymään, että mitä hän oikeastaan pelkää, niin ei hän tiedä sitä itsekään sanoa, mikä häntä peloittaa, mutta peloittaa se vaan. Monella raukalla ovat "sydänmunat selkäpiissä", jos täytyy jonnekin pimeällä mennä yksin. Varsinkin ulkoa tullessa, oven välissä se tiukkaa tekee, niin että täytyy leksahtaa tasajaloin yli kynnyksen, ikäänkuin seitsemän sarvipäätä olisi seläntakana. Ja varsinkin, jos jotain kummitusjuttuja iltasilla puhutaan, niin on seuraava yö-aika kahta kauheampi.
Pelkuruus, niin paha ja haitallinen kun se onkin rehellisille ihmisille, olisi sentään hyvä varkaille, rosvoille, yökyöpeleille ja kaikille niille, jotka pimeyden töitä harjoittavat. Silloin saisi moni rehellinen ihminen pitää kunniansa, omaisuutensa ja henkensä. Mutta onnettomuudeksi ovat nämä Belialin palvelijat pelkäämättömiä, jotka eivät muuta kammo, kuin lain ankaruutta.
Riittäköön tämä jo alkulauseeksi. Katsokaamme miten eräs nuorukainen sai itsestään pelon katoamaan.
V. 1856 läksi muutamasta Itä-Suomen pitäjästä eräs köyhä poika Viipuriin kouluun. Hän sai asunnon erään kamreerin leipomatuvassa, jossa ei ollut muita varsinaisia asukkaita. Kulku tupaan kävi pitkän, pimeän porstuan läpi, eikä itse tupakaan ollut kehuttavan valoisa, kun ainoastaan yhdestä, liki toista seinää olevasta akkunasta pääsi valo tupaan, joten selkiällä päivälläkin oli tupa hämärä. Tuskin ikävämpää ja kolkompaa asuntoa voi ajatella. Mutta opinhalukas nuorukainen oli tyytyväinen siihenkin, semminkin, kun kortteerista ei huolinut rahahyyryä maksaa, vaan sen sai työllä suorittaa, eikä työkään ollut raskasta: kartanomaan ja kadun lakaiseminen, kamreerin saappaiden kiillottaminen ja joskus asialla käyminen.
Tosin nuorukaisemme oli, niinkuin muutkin maalaisten lapset, "arkalasta kotoisin", mutta se ei auttanut, yksinään sitä vaan täytyi elellä. Ja jos joskus, etenkin pitkinä, pimeinä öinä vähän peloittikin, niin toiselta puolen oli siinä se hyvä etu, että sai rauhassa lukea läksynsä, kenenkään häiritsemättä. Näin kului syyskuu.
Tuli sitte lokakuun puoliväli. Eräänä kirkkaana päivänä tuli kamreeri tupaan, tervehti kohteliaasti koulupoikaa ja sanoi:
"Kuules Juhana! Pastori I. on kuollut ja minä rouvan kanssa menen nostamaan ruumista kirstuun, niin jos sinä seuraisit keralla. Olisi vietävä pari laudanpäätä sinne, jotka sinä saat tulla kantamaan."
"Hyvä on, kyllä minä tulen heti paikalla", vastasi Juhanaksi puhuteltu nuorukainen ja läksi samassa.