Laudanpäät kainalossa astui Juhana nyrsytteli herrasväen perästä katua myöten pastori I:n kartanoon. Häntä poikapahaa peloitti; jos viedään siihen huoneeseen, jossa ruumis on, niin sittehän tulevan yön makuusta ei tule mitään yksinäisessä tuvassa. Pelko ei ollutkaan turha, sillä talon rouva itse tuli avaamaan eteisen oven, osotti huonetta, jossa kuollut oli, ja pyysi astumaan sisään. Juhana tahtoi jäädä eteiseen, mutta kamreeri viittasi häntä tulemaan kammariin.
Nähdessään pitkän, laihan miehen ruumiin, säpsähti Juhana, ja olisi lähtenyt juoksemaan pois, jos vaan olisi uskaltanut.
"Tuossa hän lepää, lukion kaivattu opettaja, perheensä rakas ja hellä isä, minun armas sukulaiseni, ystäväni ja veljeni", sanoi kamreeri ja purskahti itkuun. Koko seurue, s.o. kaksi rouvaa ja vainajan lapset rupesivat myös itkemään; mutta Juhanaa ei vaan itkettänyt, kun hän pelkäsi kuollutta. Kohta tuotiin ruumisarkku sisään.
"Ei tässä auta itku eikä parkuminen", sanoi kamreeri. "Nostetaan vaan vainaja omaan kammariinsa."
Samassa otti hän ruumiin päästä kiinni, käski Juhanan ottamaan keskikohdalta ja rouvat ottivat jalkapuolesta. Juhana, kun ei rohtinut katsoa kuolleen kasvoja, käänsi päänsä toisaannepäin, mutta satutti kätensä kuolleen kylmään käteen, kun hän otti ruumista keskoisista kiinni. Tästä säikähti Juhana niin, että hän rupesi vapisemaan. Tätä ei kukaan läsnäolevista kumminkaan huomannut. Kamreerin käskystä läksi Juhana pois.
Jo eteisestä lähtiessä tuntui Juhanasta ikäänkuin vainaja olisi tullut hänen perästään. Kartanolta se oli kulkevinaan hänen edellään kadulle ja niin oli se seuraavinaan häntä, milloin edellä, milloin jälellä.
"Kumma tästä taitaa viimeinkin tulla", ajatteli tuo säikähtynyt poika parka. "Miten nyt tulen toimeen yksinäni. Joko minä kuolen, tahi tulen hulluksi: jompikumpi tässä on tarjolla."
Kamreerin talon paikalle päästyä, sulki Juhana pienen portin perästään, rukoili Jumalaa päästämään häntä kaikesta pahasta, eikä johdattamaan kiusaukseen. Sitte meni hän asuntoonsa. Tännekin oli tuo kummitus seuraavinaan häntä. Poikaraukka pani kätensä ristiin, luki ehtoorukouksen, valvo Herran, Isä meidän, ynnä monta muuta rukousta, mitä vaan suinkin sattui muistamaan ulkoa ja silloin mieleen juolahti. Vihdoin otti hän kirjansa ja alkoi lukea läksyänsä.
Vähän aikaa siinä luettuaan, kuuli Juhana tuvan oven lonksahtavan. Hän säpsähti ja ajatteli itsekseen:
"Nyt se on tuossa, ei kiellä mikään!"