"Oletko sinä hulluna, Miina? Jos me täällä keskenämme mitä lotajamme, niin pitäisikö rouvan kaikki tietää", virkkoi Eeva hätäisesti.
"Älä ole milläsikään, Juhana, mitä me tässä ollaan sanoneet. Minä laitan sinulle pehmoisen vuoteen ja sinä nukut kuin veteen ja makaat niinkuin Heikki huomisaamuun asti", lohdutteli Maria alakuloisesti Juhanaa.
Illallisen syötyä tehtiin tilat ja tytöt kävivät omaan sänkyynsä ja
Juhana kävi rahille, toiselle puolen kyökkiä makaamaan.
Päivän tapaukset, tämän illalliset arpomiset, torat, ynnä muut seikat olivat liikuttaneet niin Juhanan herkkää mieltä, ettei hän saanut kaualle aikaa unta, vaan mietti pitkin ja poikin tämän maailman menoa ja omaa tyhmyyttään, joka, vaikka kyllä hyvin tiesi ja ymmärsi, ett'ei kuollut voi liikkua, kuitenkin pelkäsi sitä, ajattelematta, että hänen itsensäkin pitää kerran kuoleman. Onhan tuo häpeää, että yksinkertaiset, koulunkäymättömät piikatytöt tekevät pilkkaa hänen turhasta pelostaan. Jos ei oppi valista sen vertaa ihmistä, että rohtisi yksinään olla, niin saapi sitte olla koko koulunkäynti tipposen tiessään. Hän tuskaantui itseensä niin, että häntä itketti. Sitte rukoili hän hartaasti Jumalaa varjelemaan itseään ja antamaan hänelle rohkeutta heittämään turhat pelot pois. Näissä ajatuksissa nukkui hän viimein.
Mutta yöllä havahtui Juhana, ja pelon kauhu valtasi hänet, kun kyökin akkunasta kävi kylmä veto ja sieltä kuului jotain liikettä.
"Nyt se on varmaan tuossa, se kuolleen haltia" [kansan uskon mukaan ei kuollut itse kävele, vaan hänen haltiansa], ajatteli Juhana itsekseen ja veti peitteen korvillensa. Hänen mielensä teki parkasemaan, mutta ei uskaltanut. Silloinhan piiat olisivat luulleet hänen tulleen hulluksi. Hän päätti siis odottaa ja kuunteli sangen tarkkaan liikettä.
"Tuleehan sieltä kun tuleekin" — ajatteli Juhana. — "Kyökin akkuna on varmaan auki, kun sieltä tulee kylmää sisälle, ja akkunasta joku tulee, se on varma, mutta kuka se sitte lienee, en vielä tiedä. Ehkäpä se pian selkenee koko salaisuus. Kerkeänhän minä sittenkin parkaista, kun se tulee minun luokseni."
Kummituksen tulo kesti Juhanan mielestä hirveän kauan. Se oli jo koko ijankaikkisuus. Vihdoin tuntui akkuna sulkeutuvan kiinni ja vähän ajan perästä alkoi kuulua puheen supinaa.
"Aha" — arveli Juhana — "nyt minä ymmärrän millainen kyöpeli se on. Ilmankos nuo tytön keukoset niin vihaiset olivat illalla, kun minä tänne yöksi jäin. Se onkin tyttöjen yökyöpeli. Kummahan se kuitenkin on, että sivistyneessä kaupungissa ovat samat raa'at tavat kuin maallakin, vaikka kaupunkilaiset niin halveksivat maalaisia, että haukkuvat heitä maamoukiksi. Varmaan tämä vieras on kaupungin moukka."
Tyttöjen luota kuului vaan yhä pientä liikettä ja supinaa. Yht'äkkiä pöydältä putosi lattialle jotain, joka tuntui särkyneen. Tästä kolauksesta havahtui pieni, Ami-niminen koira, joka makasi kyökin uunin alla. Se juoksi lattialle ja nosti aika mellakan. Pian suorihe yökyöpeli matkaansa, eikä viipynyt akkunasta mennessään, vaikka hän hitaasti siitä tuli. Tytöt alkoivat maanitella koiraa, ottivat sen syliinsä ja hyväilivät.