"Vihdoin täytyi minun lähteä. Eronhetki oli raskas meille molemmille. Minä lupasin pyhällä valalla, ett'en minä eroa Mariasta kun vähäksi ajaksi vaan. Maria puolestaan lupasi pysyä minulle uskollisena kuolemaansa asti. Näin erosimme vihdoin toisistamme sillä lujalla vakuutuksella että olemme toistemme omat elämässä ja kuolemassa. Ja sen lupauksen me pidämmekin.
"Kotia tultuani kerroin minä äidilleni kaikki tyyni aivan avomielisesti ja pyysin lupaa saada ottaa vaimokseni Marian, jota minä niin hellästi rakastin."
"Tiettävästi äitinne antoi siihen suostumuksensa ilomielin", virkkoi talonisäntä.
"Niin minä luulin ja muutkin järkevät ihmiset olisivat sitä luulleet", vastasi majuri. "Mutta äitini, sen kuullessaan, suuttui kauheasti ja käski minut pois luotaan, jonka minä teinkin, ajatellen, että kun hän tarkemmin miettii asiata, malttaa hän mielensä ja antaa vihdoin suostumuksensa.
"Seuraavana päivänä uudistin minä pyyntöni. Mutta äitini oli jyrkkä päätöksessään. Minä lankesin hänen eteensä polvilleni ja rukoilin hartaasti, mutta turhaan. Hänen sydämensä oli kivikova minulle, ainoalle pojallensa. Minä itkin ja tein jos jotakin, mutta hän ei antanut perää, vaan uhkasi ajaa minut luotaan ja tehdä minut perinnöttömäksi, jos en ottaisi sitä morsiamekseni, jonka hän oli valinnut.
"'Johan sinä häpäiset koko meidän ylhäisen ruhtinassukumme tuollaisella halpamaisella käytökselläsi', sanoi äitini. 'Mitähän hovissa sanottaisiin, jos saataisiin tietää sinun hullut tuumasi. Varmaankin luultaisiin sinun kadottaneen järkesi ja tulleen heikkomieliseksi. Ei, minä en anna perää sinun hassutuksillesi.'
"Minun täytyi tyhjin toimin palata kammariini. Siellä minä heittäysin divaanille ja itkin, itkin kuin pieni lapsi. Sydämessäni kirosin minä kaikkea ylhäisyyttä, korskeutta ja rikkautta. Miksi eivät kaikki ihmiset voi olla yhtä-arvoisia, jommoisiksi Jumala on ne luonut? Miksikä minun piti syntymän ruhtinaana tähän itsekkääseen ja vallanhimoiseen maailmaan? Mitä hyödyttää minua kaikki tämän maailman mukavuudet, kun en saa tehdä omantuntoni mukaan?"
"Eihän teidän olisi tarvinnut niin kovin säikähtää, vaikka äitinne uhkasi teidät perinnöttömäksi tehdä", sanoi talonisäntä. "Olisittehan te saanut kumminkin isänne perinnön. Ja paitsi sitä, olihan teillä virka sotaväessä ja siitä palkkaa, niin että toimeentulosta ei olisi mitään hätää ollut, vaikka äidinperintö olisi mennytkin."
"Sinä et näy tuntevan näitä asioita", sanoi majuri. "Isälläni ei ollut paljon muuta omaisuutta, kuin ruhtinaallinen arvonsa. Äitini on kaikki se suuri omaisuus, mitä meillä on, ja tiettävästi hän saa tehdä sen kanssa mitä tahtoo. Meillä, rikkailla ja ylimyksillä ei ole virastamme mitään palkkaa, vaan me palvelemme palkatta siksi, että virka-arvo pikemmin kohoaisi. Ja sen se tekeekin. Vasta sitte, kun olemme täysin palvelleet ja eroamme, saamme sen pensionin. Ja paitsi sitä, niin on siinä monta mutkaa ja temppua, ennenkuin erisäätyiset saavat mennä keskenään naimisiin ja kaikkiin näihin temppuihin tarvitaan vanhempain lupa. Siksi se minuun koski niin kovin, kun äitini ei antanut suostumustansa. Minä en ymmärtänyt miten olla, kuin eleä. Olla rikas ja tottunut elämään yltäkylläisyydessä, ja yhtäkkiä tulla köyhää köyhemmäksi, oli asia, joka minua kovin huolestutti.
"Minä olin jo vähällä mennä äitini luo ja luvata hänelle luopua Mariasta ja ottaa se ylhäinen tyttö, jota minä en tuntenut, enkä tietänyt oliko hän kala vai lintu. Näissä mietteissäni kävelin minä kamarissani, pää pyörällä. Silloin tuotiin minulle kirje, ja se oli Marialta. Hän kirjoitti näin: