Minä kun olin vanhempieni ainoa lapsi, kohdeltiin minua erinomaisella hellyydellä, ja varsinkin isoisäni piti minua silmäteränään. Kun muita lapsia ei ollut, minua lempi koko talon perhe, jota oli noin 15 henkeä. Minä olinkin nokkela poika oppimaan kaikkea muuta, vaan kirjan luku oli minusta vastenmielistä, mutta sananlaskuja, arvoituksia, satuja ja vanhoja runoja minä opin pian, mitä vaan kuulin. Muistan aivan hyvin, kun äitini monta kertaa huolissaan huokaili: "Mitä tästä poikaraukasta tulee, kun ei häntä saa oppimaan lukemaan." Tietysti pani äitini kaikki konstit liikkeelle saadakseen minut lukemaan, mutta turhaan. Minulla oli kaikkeen muuhun halu, vaan ei lukemiseen. Kirjat, varsinkin aapiskirja minua oikein pelottivat.
Sinä talvena, kun olin seitsemännellä vuodella, tuli meille toisen talon tyttären tytär yhtenä sunnuntai-iltana ja luki vähässä ajassa aapiskirjani läpi, vaikka hän oli vähän nuorempi minua. Tämä antoi aihetta vanhalle Mari-tädilleni moittia minua ja kiittää tyttöä. Tätini mielipiteeseen yhtyivät kaikki, sekä meidän perhe kuin myös ne naapurit, jotka silloin sattuivat meillä olemaan. Ei kukaan puolustanut minua, vaan kaikki moittivat minua laiskaksi ja jos joksikin. Tämä koski minuun niin kovasti, että tillahdin itkemään.
Kylän rahvaan mentyä kotiinsa, otin käskemättä kirjan käteeni ja aloin synnytellä tavaamista. Kukaan ei ollut huomaavinaan tätä minun lukuintoani, enkä minä sitä varten lukenutkaan, että minua kiitettäisiin, vaan minä tahdoin todenperästä oppia lukemaan. Illallisen syötyä jatkoin lukuani ja seuraavana aamuna, kun äitini tulen liedestä puhalsi, nousin lukemaan. Tällä tavoin ahkeroituani opin vihdoin lukemaan niin, että jo kevätpuolella luin rentonaan mitä kirjaa hyvänsä. Pian alkoi jo meidän pere pelätä minun tulevan heikkopäiseksi paljosta lukemisesta ja isoisäni alkoi jo peitellä minulta kirjoja käskien minua toimittamaan jotakin muuta. Seuraavana talvena tuli meille käymään hurskas kirjamies Repo Varis, joka ohjasi minua käsittämään luvun sisältöä. Minä en siihen asti ollenkaan ollut tullut ajatelleeksi, että lukua piti ymmärtää. Sain luvulleni sen jälkeen kokonaan toisen tolan.
Kun kerran pääsin isoisäni kanssa kirkkoon, pälkähti minulle päähän ruveta saarnamieheksi. Kotiin tultuani ilmoitin aikomukseni naapurin Juhalle, joka oli puolenkymmentä vuotta minua vanhempi ja osasi muutamia virsiä. Hän yhtyi mielellänsä tuumaani ja kylän lapset kutsuttiin meille jumalanpalvelukseen. Tuvan orteen sidottiin aisakello, jolla soitettiin lapset sisälle. Tuoli nostettiin kolpitsalle (uuninrinnan penkille), ja aloin siinä saarnakirjasta lukea korkealla äänellä niinkuin kuulin papin tekevän. Tämä oli meidän perheestä jotain uutta ja ihmeellistä. Pian levisi tieto minun saarnataidostani naapuritaloihin, ja hekin tulivat seuraavana sunnuntaina kuulemaan minun saarnaani.
Kun sittemmin saarnakirja vietiin pois, niin saarnailin ulkomuistista, mitä olin oppinut ja satuin muistamaan joko saarnakirjasta, Huutavan äänestä tahi muista kirjoista. Tämä oli aikaihmisistä vieläkin ihmeellisempää. He alkoivat kokoontua meille sunnuntai-iltapuolilla ja pyytää minua saarnaamaan ja naapurin Juhoa laulamaan. Vihdoin äitini kielsi minua saarnaamasta. Hän näet pelkäsi, että minua sakotettaisiin saarnaamisestani, niinkuin edellisinä aikoina kerettiläisiä sakotettiin väärän opin levittämisestä ja luvattomain kokousten pitämisestä. Naapurit saivat minut kuitenkin vakuuttumaan, että äiti oli väärässä, ja saarnasin heille siitä lähtien äidin kirkossa ollessa. Välistä innostuin niin, että sanat tulivat aivan tulvimalla suustani. Saarnan loputtua antoivat kuulijat minulle rahaa, ken kopeekan, ken kaksi, niin että eräänä pyhänä kun suuri joukko oli koolla, aina Ilmeen kappelista saakka, karttui minulle rahaa yli kahdenkymmenen kopeekan. Eikä äitini kieltänyt enää minua saarnaamasta, kun naapurit hänet ylipuhuttelivat.
Vihdoin ennätti minun saarnaamishaluni kirkkoherran korville ja hän sanoi kerran isoisälleni, joka oli kylänvanhin: "Te älkää antako sen lapsen saarnata, sillä se ei ole hyvä eikä terveellistä, kun lapsi saarnaa." Nyt täytyi minun lakata saarnaamasta aikaihmisille, mutta saarnailin salaisesti lapsille. Kesäiseen aikaan ajoimme me lapset keppihevosillamme metsään ja siellä erään suuren kiven päällä pidimme jumalanpalvelusta kaikessa hartaudessamme kenenkään häiritsemättä. Keskenämme teimme lupauksen, ettemme virka koko asiasta mitään kenellekään ja sen lupauksen me pidimmekin.
Seuraavana talvena kun kylänluvuissa näin papin kirjoittavan sulkapännällä, ajattelin heti, että minun piti oppia kirjoittamaan. Aloin hiilellä kirjoittaa töherrellä tuvan seiniin ja oviin jonkinlaisia viippo-vaapposia. Isoisäni kielsi seiniä tärvelemästä ja lupasi laittaa minut kirjoituskouluun Variksen lautamiehen pojan Ollin luokse. Pari viikkoa olin Ollin luona, ja opin jo vähän kirjoittamaan jonkunlaisia "harakanvarpaita". Kesällä paimenessa käydessäni oli minulla eväspussissani taulunpalanen, johon kirjoittelin Ollin tekemän aapisen mukaan.
Seuraavana syksynä laitettiin minut Rautjärven pappilan "nuorelle herralle", ylioppilas Magnus Fredrik Alopaeukselle kirjoituskouluun. Siellä olin kuukauden päivät, ja opin sillä ajalla joten kuten kirjoittamaan sekä laskemaan neljä ensimmäistä päätoimitusta täysillä luvuilla.
Noin virstan verran meidän kotoa, Aitjärven toisella puolella oli Ilmeen hovi ja siinä oli isäntänä everstiluutnantti Rafael Tavast, suomenmielinen herra. Kuultuaan minusta hän noudatti minut luokseen ja lainaili minulle kirjoja luettavaksi. Erään kerran laittoi hoviherra noutamaan minua luokseen. Hovissa oli paljon vieraita herroja, muiden muassa majuri Lagervall Parikkalasta. Hän luetti minua ja lahjoitti minulle toimittamansa kirjat Judith ja Tuhkapöperö. Sitten alkoivat herrat kehottaa minua menemään kouluun Viipuriin. Kun minä muka heidän mielestään olin kovin hintura ja hento tekemään kovaa maatyötä, niin arvelivat he: "Oppisit ehkedes sen verran, jotta voisit päästä joko pitäjän koulumestariksi tai jahti- ja siltavoudiksi, ettet tarvitsisi noin hienoilla jäntereillä tehdä raskasta maamiehen työtä, johon sinulla ei näy olevan kylliksi voimia." Tietysti olin hyvin iloinen tällaisesta ehdotuksesta ja kerroin sen vanhemmilleni ja isoisälleni. He lupasivat laittaa minut kouluun Viipuriin. Ainoastaan äitini oli vastaan. Hän ei tahtonut päästää ainoaa lastaan outoihin oloihin. Kumminkin jäi kouluun laittaminen sinä syksynä.
Talven tultua Tavast-herra pyysi minua Ilmeen koulumestarin apulaiseksi. Minä otin tarjouksen vastaan, opetin kuukauden päivät ja sain palkakseni kymmenen kopekkaa päivässä.