— Kanna maa, älä katkea, tuota meidän nuorten prameutta, virkkoi emäntä ulkoa tultuaan. Oikein kauhistuttaa tuo kellojen ja kulkusten romina.
— Niin sitä ajoimme mekin ennen hempeimmillään ollessamme, vaikka emme nyt enää sellaisista välitä. Ja mitäpä vanhain ilosta, kunhan vain saapi leipää ja lämmintä, virkkoi Savolais-ukko vastimeksi.
Menomatkalla ajoivat kirkkomiehet maltillisesti, tasaisilla ja myötämaissa ajettiin juosten vaan vastamaissa käyden. Kun useampia kylän teitä yhtyi yhteen, niin karttui pitkä jono kirkkoväkeä. Vastamaissa nousivat miehet astumaan, tupakoimaan ja toistensa taskulaseista maistelemaan.
— Taitaa ensi kesänä Jumala antaa hyvän vuoden, kun metsä on jouluna noin ryöpeä, sanoi Tinnon Heikki tultuaan Niemelän lautamiehen luokse pitkässä Korisevan rinnassa ja tarjoten taskulasinsa lautamiehelle.
— Suotavahan tuo olisi, vastasi lautamies ryypättyään. Ikävää sekin on, kun maamiehen vaivat ja toivo turhaan raukeavat, niin kuin tästä muutamia vuosia takaperin, jolloin halla vei viljan ja saatiin syödä pettua, vehkaa, nevettiä, karpeita ja jos jotakin törkyä.
Yhtäkkiä pysähtyivät hevoset niin, että olivat vähällä toistensa rekeen kompsahtaa.
— Mitä siellä tapahtui? kysyi lautamies edellisiltä kirkkomiehiltä.
— Ei muuta mitään, vaan sepän Matilta katkesi saverikko, vastattiin lautamiehelle.
— Mölö on aina mölö, tiuskaisi lautamies. Eikös hän, sen vetelys, olisi saanut kotonaan katsoa kapineitaan, niin etteivät ne olisi kirkkotiellä ripsahtaneet. Kääntäkää hänet tiepuoleen, näpelöiköön siellä vaikka koko joulun aisansa tyyriä!
Sepän Matti käänsi itse hevosensa tiepuoleen, jossa hän ohjaksien peristä laittoi saverikon. Jokainen sivumenijä pisti hänelle jonkun pilkkapuheen mennessään.