Ryypättyään kävivät ukot vähäksi aikaa levolle. Noustuaan he lukivat joulupäivän epistolat ja evankeliumit sekä veisailivat muutamia jouluvirsiä.
— Kirkkomiehet jo palajavat, koska kelloin ja kulkusten romina kuuluu aivan selvästi, ilmoitti Helka-ämmä ulkoa tultuaan.
Kaikki kotona olijat riensivät ulos katsomaan kirkkomiehiä, jotka ajoivat kilpaa Aitjärven jäällä.
Eerikka ajaa rellatteli eellimäisenä kotiin. Hevonen oli valkeassa vaahdossa ja vapisi riisuttaissa; valjaista päästyään se kaatui pitkälleen maahan.
— Miksi sinä noin tavattomasti ajaa syöhkäsit? kysyi Mauno-setä vihaisesti Eerikalta. Kas nyt, hevonen kuolee! Ja sinä, Kaisa, mikset sinä kieltänyt Eerikkaa niin kovasti ajamasta?
— Minkäs minä voin, vastasi Kaisa. Mitä enemmän minä kielsin, sen kovemmasti hän ajaa hätisti. Minä en enää milloinkaan käy sellaisen rehvanan rekeen.
Eerikka seisoi hämeissään kuin tuomittu, sitten korjaili hevosvaljaita ja käveli alla päin, pahoilla mielin. Kun toiset kirkkomiehet tulivat, nousi jo Eerikan hevonen seisoalleen ja alkoi mennä huojua kaivolle.
— Ei saa antaa varistuneille hevosille kylmää vettä, sanoi Mauno-setä tupaan mennessään. Ei niille annettukaan, ennen kuin jäähtyivät.
Tupaan päästyään naiset jakelivat toisilleen kirkkotuomisia mainiten mitä keltäkin olivat saaneet. Miehet taasen kirkkoryypyt otettuaan juttelivat, mitä uutta olivat kuulleet ja nähneet kirkon luona.
— Maistas, Anni, Latun tätisi vehnäsiä, sanoi Liisa ojentaen tyttärelleen palasen.