Kun aamutoimitukset oli tehty, lähdettiin Niemelästä kahdella hevosella kirkolle, lautamies äitinsä ja vaimonsa kanssa sekä ukko-Lauri vaimonsa ja Mari-ämmän keralla. Nuoret jäivät kotiin.
Kirkossa paloivat kynttilät alttarilla, saarnastuolilla ja lukkarin lehterillä. Väkeä oli kirkko täynnä, enemmiten vanhuksia, lapsia ja niitä jotka eivät vanhana eivätkä uutena joulunakaan olleet päässeet kirkkoon.
Kirkosta päästyä koki jokainen niin pian kuin mahdollista valjastaa hevoset ja ajaa kotiin. Lautamies seuralaisineen meni Holttolaan, vaan toiset Niemeläiset ajoivat kotiinsa. Jäälle päästyä ajoivat nuoret ja vähämieliset vanhemmatkin miehet kilpaa niin hurjasti, että muutamain reet vierivät yhteen ja kaatuivat kumoon sellaisella vauhdilla, että reessä olijat mennä hoilahtivat jäälle. Maltillisemmat hevoset heti pysähtyivät, vaan houkimmat juoksivat jäärantaan, jossa toiset kirkkomiehet ottivat ne kiinni ja pidättivät siksi, kunnes omistajat tulivat niitä noutamaan.
Kotiin päästyään kertoivat kirkkomiehet kuulumisensa. Siinä kyseltiin ja virkeltiin ketä sukulaisia ja tuttavia oli ollut kirkossa ja mitä virsiä veisattiin, kuka pappi oli saarnaamassa ja kuka alttarilla. Naiset jakelivat tuomisiaan toisilleen ja virkkoivat, keneltä olivat minkin piirakan tahi leipäpalan saaneet. Niitä sitten maisteltiin ja kiiteltiin.
Iltapuolella kokoontui useampia naapurin miehiä Niemelään. Nuoret kertoivat kilpa-ajosta ja kokivat tehdä selkoa, kenen hevonen oli kerkein ravaamaan ja kenen vikkelin nelistämään. Huutsen Antin sanottiin olleen ensimmäisenä jäärannassa ja hän oli ylpeästi huutanut:
— Meitä on kaksi varmaa, minä ja meidän harmaa, tarkoittaen sillä harmaata hevostaan.
Ukkomiehet taasen muistelivat jouluilmoja kokien niiden johdosta tehdä selkoa tulevan kesän ilmoista.
Vähitellen alkoi kokoontua vieraan kylän poikia Niemelään. Illan suussa kävivät nuoret leikkimään kivenpeittoa. Nuoriso istausi perä- ja uunin rinnan penkeille. Lippolan Juhana haki kiven ja kätki sen kouraansa niin, ettei kukaan sitä nähnyt. Sitten hän kävi koko rivin päästä päähän, oli kätkevinään kiven jokaisen syliin ja sanoi jokaiselle erikseen:
— Peitä kivi, peitä hyvästi.
Kun Juhana oli saanut kiven peittäneeksi, hän käski ensin reunimmaisen pojan arvata kenellä kivi oli. Se kun ei sattunut arvaamaan, niin sai seuraava tyttö arvata, aina vuoronsa perään kukin. Joka arvasi, kenellä kivi oli, hän sai käydä kiven peittäjäksi. Leikkiä pitkitettiin niin kauan kuin halutti.