— Nyt käykööt tytöt peräpenkille ja pojat pöydänpään penkille istumaan ja sitten käydään nimikkoisille, sanoi Tolja käskevästi. — Nimikkoisilla oloa sanotaan paikoin haalisilla oloksi.
Sanottu ja tehty. Tytöt istausivat peräpenkille ja pojat pöydänpään penkille. Sitten tuli Tolja poikien luo, katsoi tyttöihin ja kuiskasi Tinnon Martille korvaan:
— Sinun nimikkosi on oma nuorikkosi. Ja niin hän virkkoi hiljaa jokaiselle kuka tyttö kunkin pojan nimikko oli.
Sitten Tolja meni tyttöjen luo ja sanoi:
— Nyt armaat neitoseni saatte kunnian käydä poikia kumartamassa;
Tinnon nuorikko alkakoon.
Nuorikko meni poikien luo, katsoi miestään vähän viekkaanlaisesti silmiin ja kysäisi:
— Sano hyvä Marttiseni, oletko sinä minun nimikkoni?
— Kunhan kumarrat, niin sittehän sen näet, vastasi Martti nauraen.
Nuorikko kumarsi miestään ja tämä kumarsi vastaan. Nuorikko meni paikalleen ja sitten tuli seuraava tyttö kumartamaan. Hän kumarsi, mutta ei osannutkaan omaa nimikkoansa. Hänelle polkaistiin jalalla ja taputettiin käsillä. Hän meni nolona pois. Niin käytiin järjestyksessä kumartamassa. Ken yhtyi nimikkoansa kumartamaan, sille nimikkonsa kumarsi vastaan, ken kumarsi toisen nimikkoa, sille tämä koputti jalkaansa tahi läppäsi käsiänsä. Kun koko rivi oli ensi kerran käynyt järjestyksessä kumartamassa, niin toisella kerralla kävivät ainoastaan ne, jotka eivät ensi kerralla onnistuneet. Jos ei silloinkaan vielä onnistuttu, niin käytiin kolmannen ja neljännen kerran tahi niin usein, että viimein yhdytettiin oma nimikko.
Kun tytöt jokainen olivat löytäneet omat nimikkonsa, niin virkettiin tytöille nimikot ja pojat kävivät tyttöjä kumartamassa samalla tavalla. Leikin kuluessa laulettiin: