— Joko mummo tahtoisi mielellään kuolla? kysyi häneltä hänen poikansa poika Mikko.
— Jos niin on Herran tahto, niin erkanen täältä, vastasi mummo ja näytti miettivän pitemmältä asiaa, tuli vakaisen näköiseksi ja oli hetken äänettä. Vihdoin hän puhkesi ääneen ja lausui:
Sijan tiedän, kussa synnyin, iän kaiken kussa kasvoin; vaan en tiedä, kussa kuoleman pitää.
Niin, tapahtukoon Jumalan tahto. Joka minulle hengen antoi ja elämän loi, kyllä Hän sen tietää ottaakin, konsa vain hyväksi näkee.
— Mutta mummo ei saa kuolla! Kukas minua sitten heijaa (tuudittaa) ja saunassa repuu (kylvettää), jos mummo kuolee? sanoin emännän nuorin pojantytär, kiipesi mummonsa kaulaan ja rupesi itkemään.
— Eihän tuosta Karjalan maa katoa, jos minä kuolenkin, saneli mummo silitellen ja hyväillen lasta. Ken kerran näin vanhaksi joutuu, että jalka on haudassa, toinen haudan partaalla, ei sen elämisestä enää ole hyötyä; onhan vain henki mielen hyvänä, ruumis muiden vastuksena. Kyllähän, kultaseni, äitisi sinusta huolen pitää; onhan hän niin hyvä ja herttainen sinulle.
— Mutta äidillä on niin paljon askareita, ettei hän jouda minua hoitamaan, sanoi lapsi itkien ääneensä.
— Mari-tätisi käyköön äidillesi apulaiseksi, niin kyllä hän sitten paremmin joutaa sinua hoitamaan, lohdutteli mummo pienoista.
— Koetapas, äiti, maistaa vähän viinaa, ehkä se tekee sinulle hyvää, sanoi lautamies tarjoten siirappiviinaa mummolle. Riitta saa keittää murkinaksi huttua, sitten koetat syödä, jos laatuun käypi. Illalla lämmitetään sauna, jossa hautelet kipeää ruumistasi, niin voit kenties vielä parata, sillä
mit ei viina virvoittele eikä huttu huojentele tahi sauna parantele, se on teko toisen miehen tahikka Jumalan surma.