Puolipäivän jumalanpalveluksen perästä ei kellään näyttänyt olevan halua lähteä kirkosta, sillä tieto oli levinnyt salamannopeasti seurakunnalle, että nyt pidetään Niemelän vanhalle emäntävainajalle ruumissaarna. Vähäisen väliajan perästä nousikin lukkari lehterilleen, pani numerot 273 ja 9 värssyn numeron. Sitten hän alkoi veisata:
Mikä tauti? kauhiast
ja veisasi kaikki jäljellä olevat värssyt. Veisuun loputtua astui rovasti saarnastuoliin ja lyhyen rukouksen perästä lausui:
— Ei meillä ole täällä pysyväistä kaupunkia, vaan tulevaista me etsimme (Hepr. 13:14). Hän selitti kuulijoillensa, kuinka kaikkein, jotka syntyneet ovat, täytyy kuolla ja jättää tämä maailma ja etsiä tulevaista ja pysyväistä kotoa. Siitä oli näkyväisenä esimerkkinä nytkin se vainaja, jonka muistoa tässä vietettiin.
Sitten hän luki vainajan elämänvaiheet ja sukuluettelon mainiten, kuinka vainaja oli syntynyt kuuluisista ja kunniallisista vanhemmista, tullut kuuluisalle ja kunnialliselle Niemelän rusthollarille emännäksi — Niemelä oli rustitila Ruotsin vallan aikana —, elänyt kunniallista ja nuhteetonta elämää, kuollut Herrassa ja nyt ynnä muiden autuaallisesti edesmenneiden kanssa nauttii hyväin töittensä hedelmää, iankaikkista autuutta. "Sillä, meidän vaivamme, joka ajallinen ja keviä on, saattaa meille iankaikkisen ja määrättömän kunnian, jotka emme näkyväisiä katso, vaan näkymättömiä; sillä näkyväiset ovat ajalliset, mutta näkymättömät iankaikkiset" (2 Kor. 4: 17, 18). Vainaja oli niitä ihmisiä, joka ei vaivojaan säästänyt, vaan kasvatti lapsensa kurituksessa ja Herran nuhteessa näyttäen heille aina hyvää esimerkkiä, niin että koko Niemelän talon perhe kuin myöskin kaikki vainajan sukulaiset ovat kunniallisia ja rehellisiä ihmisiä, joista koko seurakunnalla on ilo, kunnia, arvo jne.
Sitten kun esirukous vainajan edestä oli luettu, veisattiin virrestä 293 viimeinen värssy ja näin päättyi juhlallisuus.
Niemelän isäntä meni kirkkoherran perästä pappilaan, kiitti rovastia kauniista saarnasta ja maksoi sekä koulunkäviäiset kuin myöskin saarnanpitopalkan luvaten tuoda lehmän viikon varrella. Kirkkoherra otti rahat kiittäen sanoen olevansa vakuuttunut, ettei lautamies Niemelä suinkaan kehtaa tuoda maahanpaniaislehmäksi jotain hiehokäppyrää vaan tuopi oivallisen aikaraavaan. Sen Niemelä lupasi tehdäkin ja niin erottiin kaikessa ystävyydessä.
Sitten isäntä meni pitäjäntupaan, johon emäntä oli jo laittanut päivällisen eväänä olevista ruokavaroista niille kaukaisille sukulaisille ja tuttaville, vainajan kantajille ja laulajille, jotka asuivat toisella puolella pitäjää ja jotka eivät matkan pituuden tautta tahi muista syistä voineet maahanpaniaisiin tulla. Pitäjäntupaan tuli myöskin ruumiin saattoväki, jota maahanpaniaistalosta oli saattanut ruumista. Kaikille vieraille isäntä jakeli kirkkoryyppyjä. Kaukaiset vieraat käskettiin syömään, vaan maahanpaniaisväki läksi takaisin Niemelään. Hauta-Lauri sekä hänen perheensä myös syötettiin, samaten suntio.
Vierasten syötyä korjattiin ruuantähteet kontteihin ja kontit rekeen. Kiitettyään ja jäähyväiset sanottuaan läksivät vieraat kotiinsa, samaten Niemelän isäntäkin.
Maahanpaniaiset