— On kuka tahtot väkkarttu vettät karhu kans?
— Uskaltaakohan siihen käydä väkikartun vetoon, jos karhu tekee mitä pahaa? kysyi seppä.
— Ei karhu teket pahho, minä on takko, vastasi ryssä.
Pian ilmestyi kaksi nuorta miestä väkikartun vetoon. He toivat vahvan kartikan ja laudan. Ryssän käskystä kävi vanhempi karhu toiselle ja miehet toiselle puolelle lautaa, kumpaistenkin jalat olivat laudassa kiinni. Karhu otti etukäpälillään kiinni kartikan keskeltä ja miehet pitivät käsillään toinen toisesta ja toinen toisesta kartikan päästä.
— Valmis, sanoi ryssä.
Miehet koettelivat vetää väkikarttua puoleensa minkä jaksoivat, mutta karhu piti voimakkaasti kiinni ja niin pysyi karttu paikoillaan. Vihdoin kun karhu tunsi, että miehet olivat panneet kaiken voimansa liikkeelle, se nykäisi yhtäkkiä väkikarttua niin voimakkaasti, että miehet kohousivat ylös istualtaan ja tulla heilahtivat yli laudan karhun puolelle suin päin lattialle. Tämä näytti huvittavan karhua ja se mörisi hyvillä mielin. Rahvasta nauratti tämä tapaus. Noloina nousivat miehet lattialta, eikä mieli enää tehnyt toista kertaa voimia koettamaan karhun kanssa, vaikka heitä siihen kehotettiin.
— Kyllä olet väkevä, vaikka hölmö sinä sentään olet, kertoi kylän seppä. Tästä tulee jo parikymmentä vuotta aikaa, kun minä toisten poikain keralla olin salossa hevosia paimenessa. Eräänä kuumana yönä kuulimme hirmuisen kiljunnan ja rähinän Metsomäen puolelta. Me riensimme sinne ja näimme, kuinka suuri parvi hukkia ahdisteli karhua, mutta eivät susiparat uskaltaneet käydä karhun kimppuun, vaikka heitä oli paljon. Vihdoin löysi karhu halkopinon, kiipesi sen päälle, otti sylillisen halkoja pinosta ja viskata roppasi ne susien päälle. Sudet siirtyivät edemmäksi, vaan lähenivät uudestaan ja koettelivat saada karhua alas pinon päältä. Karhu uudisti entisen temppunsa, ja usea hukka sai kyllä aika kolahduksen, niin että oikein vokisi, mutta siitä huolimatta eivät sudet vain karhua jättäneet rauhaan. Me kyllä koettelimme huutaa, vaan ei se näyttänyt mitään vaikuttavan petojen tappeluun. Vihdoin kun halot olivat pinosta loppuneet, sudet karkasivat vihan vimmassa kontion kimppuun. Vähän aikaa kesti kauhea meteli, mutta hukat vihdoin voittivat karhun ja söivät sen suuhunsa. Me kun olimme aivan aseettomat, emme voineet mitään tehdä, vaan palasimme hevosten luo, jonne luulimme pitkähäntien tulevan, mutta onneksi ne suuntasivat matkansa toisaanne päin ja niin pääsimme heistä rauhaan. Tämä tapaus pelotti meitä niin kovin, ettemme uskaltaneet nukkua koko yössä.
Karhunkuljettajat menivät matkaansa ja miehet kertoilivat monta tarinaa karhun urotöistä, joita halulla kuunneltiin. Ukko-Lauri kertoi postissa ollessaan kuulleensa että karhu oli eräässä paikassa pelastanut talonväen rosvojen käsistä. Asia oli ollut seuraava:
— Karhunkuljettajat olivat kerran tulleet erääsen yksinäiseen taloon illalla ja pyytäneet yösijaa, joka heille annettiin. He veivät karhun olkilatoon yöksi ja itse kävivät tupaan makaamaan. Mutta yöllä tuli taloon kolme rosvoa ja alkoi siinä elämöidä vaatien talosta rahaa, muuten he uhkasivat tappaa joka ainoan hengen. Miehiä ei sattunut talossa olemaan kotona kuin vanha ukko, joka hädissään koetteli hakea rahakirstun avainta, mutta ei sitä niin pian tavannut. Rosvoilla oli ollut hirmuiset aseet. Kun karhunkuljettajat havaitsivat vaaran, meni toinen heistä ulos ja toi karhun tupaan käskien sen runtelemaan rosvoja. Yhdellä iskulla löi karhu erään rosvon kuoliaaksi ja toiset pötkivät pakoon, ja niin pelastui talonväki ja heidän omaisuutensa rosvojen kynsistä.
— Olkoonpa niinkin, että karhunkuljetuksesta on joskus ollut jotain hyötyäkin, mutta kyllä niistä on enemmän vahinkoa, sanoi Antti. Kuinka monta hevosta ja ihmistä karhut ovatkaan säikäyttäneet! Törmälän Yrjökin toissa talvena pelästyi niin kovin karhua, että tuli heikkomieliseksi, eikä miesparka taida ikänä tulla aivan terveeksi. Ja mikä rääkkäys se onkaan karhuille, kun niitä kuljetellaan kaiken talvea, pidetään vähällä ruualla ja lyödään armottomasti. Lahtelan Paavo kertoi, kuinka viime talvena kuljettajat löivät karhua Kuunjoen kohdalla niin armottomasti, että karhuraukka oikein tuli liikkaavaksi. Saisi armollinen esivalta aivan kieltää koko karhujen kuljettamisen. Välistä tunnottomat ihmiset riuhtovat ja tempaavat vitjoista, niin että karhun huulet ovat aivan verisinä. Tunnollista ihmistä oikein säälittää nähdessä tuollaista rääkkäystä. Tähän esitykseen myöntyivät kaikki ja sillä tuumin meni kukin kotiinsa.