— Mitäs pappi sanoi? kysyi Ellin äiti.
— Pappi sanoi "langetkaamme polvillemme", ja kaikki kävivät polvillensa. Minä seisoin penkillä mummon vieressä ja kävin myöskin polvilleni, vaan kun penkki oli kapea ja minulla oli liukkaat kengät, niin putosin penkin alle, josta mummo nosti minut jälleen ylös penkille, vastasi pieni Elli.
Mauno-setä kävi ukko-Laurin viereen istumaan ja kysyi:
— Mitäs kirkossa kuulutettiin?
— Eihän tuolla ollut muita tärkeitä maakuntaa koskevia kuulutuksia, kuin että hollikyytiin käskettiin ja veronmaksu on ensi torstaista kahden viikon päästä, vastasi ukko Lauri.
— Kuuluihan kirkossa tänään saarnanneen pappilan nuori herra.
Minkälainen saarnamies se oli sinusta? kysyi Mauno-setä.
— Se on kerrassaan kelpo saarnamies. Hän seisoo saarnastuolissa niin rehdin näköisenä eikä riehu niin kuin meidän kappalainen, jonka luulee välistä tulevan alas pyttyineen päivineen. Hän saarnasi niin selvästi, että minäkin ymmärsin jokaisen sanan, vastasi ukko-Lauri.
— Helppohan sitä on ymmärtää, kun hän puhuu meidän paikkakunnan murretta eikä suomenkielistä ruotsia niin kuin meidän vanhat papit, virkkoi Antti.
— Älä poikaseni moiti meidän vanhoja herroja, kyllä hekin hyvästi saarnaavat ja selvää suomea, aivan selvää se onkin. Mutta kun tätä ennen oli rovasti, niin hänen saarnastaan oli vaikea saada selkoa. Kumminkin se teki hyvän vaikutuksen. Vielä minä nytkin muistan, kuinka hän meitä varoitti ensikerralla ripille päästäissänsä sanoen: "Rakkaat lapse! muistaka, ette teitti vanhempa on teitti kasvattanu suuren huolen alla", selitti Mauno-setä.
— Taidathan sinä Mauno vielä muistaa, kuinka sama rovastivainaja kerran Mikkelin sunnuntaina saarnatessaan oikein innostui ja huusi: "Pikku laps on taiva valdakunda niiku harmapä ukko", virkkoi ukko-Lauri.