Tämän selityksen antoi Savolais-ukko talvikuukausista opiksi nuoremmalle sukupolvelle. Tähän lisäsi vielä Holttolan kirkonmies seuraavan selityksen kuusta:
— Kuun, tuon kummallisen naapurin, joka
milloin on kaita kasvoltansa, milloin liiaksi lihava,
sanotaan olevan kaikkein lähin taivaankappale. Se kasvaa idästä ja vähenee lännestä. Varsin typeränä minä pidän sitä miestä, joka ei heti ensi katsannolla huomaa milloin on ylä- ja milloin alakuu. Sille minä heti sanon:
Etkö tuhma kuuta tunne idän puolta kasvavaksi, luotehen väheneväksi.
Ennen kuin uusi kuu rupeaa näkymään, on kuuton aika. Tätä pidetään kehnoimpana aikana ja tällä ajalla syntyneitä ilmeisiä (ihmisiä) arvellaan kovan onnen lapsiksi, joista sanotaan:
Syntynyt on synkeällä aivan kuutolla ajalla.
Kuu jaetaan neljään kortteliin ja seitsemän vuorokautta luetaan kuhunkin kortteliin ja kuutonta aikaa on puolitoista vuorokautta. Ensimmäinen kortteli on uusi kuu, toinen täyttyvä kuu kolmas vähenevä kuu ja neljäs kuunpohja. Kahta ensimmäistä korttelia nimitetään yläkuuksi ja jälkimmäistä kahta korttelia sanotaan alakuuksi. Kuun kääntymiseksi kutsutaan sitä aikaa, jolloin seuraava kortteli alkaa. Täysi kuu on silloin, kun kuu näyttää ympyräiseltä niin kuin astianpohja. Kuun paistetta nimitetään kuutamoksi eli kuuvaloksi, vaan pimeä aika, jolloin ei kuu kumota, on ehäs.
Kuun täytenä ollessa huomataan siinä olevan muutamia tummia pilkkuja, joiden synnystä vanhat ihmiset ovat tienneet kertoa seuraavan tarinan:
Kaksi miestä meni kerran yön pimeydessä varastamaan. Juuri kun he pääsivät tarkoitettuun paikkaansa, nousikin kuu ja ehkäisi valollaan heidän yrityksensä. Tästä suuttuneina he ottivat tervasaavin (korvon) korentoon ja läksivät kuuta sokaisemaan. He kiipesivät korkealle mäellä kasvavan pitkän puun latvaan, josta rupesivat tampilla kuuta tervaamaan, vaan tarttuivatkin saaveineen päivineen kuuhun, jossa nytkin vielä seistä kököttävät.