Mari-tädin pakinoidessa vilkaisi emäntä silmillään pellolle ja sanoi:
— Katsos Mari-täti, minusta näyttää tuolla Sääskiniemen kainalossa jotain palavan.
— Se on raha-aarre, joka siellä juhannusyönä palaa, se palaa likuttaa niin kuin viina. Tämä yö on niin tärkeä, ettei kenenkään nyt pitäisi maata. Minä menen herättämään Mauno-sedän sitä katsomaan, virkkoi Mari-täti ja läksi sillä puheen Mauno-sedän huoneen ovea kolkuttamaan.
Kun Mauno-setä tuli katsomaan, niin ei siellä enää mitään valkeaa näkynyt.
— Se suittaa olla se raha-aarre, jonka meidän entiset ukot sota-aikana Sääskiniemeen hautasivat. Se kuuluu olevan viinapannu hopearahoja täynnä. Tämä aika olisi juuri soveliain aarteen hakuun, mutta enpäs minä poloinen poika muistanut illalla, jotta olisin valvonut puoleen yöhön asti, ja saanut nähdä missä kohti se aarre paloi. Nyt se on myöhään. Täytyy odottaa tulevaan vuoteen juhannukseen asti ja sitten hakea se ylös, sanoi Mauno-setä.
— Mutta jos aarre on pantu uhrin kanssa, niin mitäpä sinä sille mahdat, vaikka kuinka hyvin tietäisit missä paikassa se on, virkkoi Mari-täti.
— Tiettävästi se uhrin kanssa on sinne pantu, mutta minun ukko vainajani neuvoi minulle uhrinkin. Hän sanoi, että pitää ottaa valkean kolmiöisen vasikan sydänmuna ja polttaa se aarteen päällä, niin kyllä sen sitten helposti sieltä saa, selitti Mauno-setä.
Juhannusaamuna, kun vanhat ihmiset nousivat, niin he menivät tyttöjä herättämään, mutta näitä ei ollutkaan huoneessa. Vihdoin havahtuivat tytöt itsestään ja menivät heti saunaan katsomaan miten siellä asiat olivat. Kaikki oli siellä aivan paikallaan niin kuin he ne illalla sinne olivat laittaneet. Siellä panoksia korjaellessaan he koettelivat muistella mitä unta kumpikin oli nähnyt. Mutta kun ei kumpikaan muistanut untansa, niin he päättivät olla hiiskumatta koko asiasta kenellekään.
Kun kaikki väki oli peseytynyt, kokoontuivat kaikki miehet suuren pöydän ympärille rukousten pitoon. Naiset seisoivat ympäri tupaa penkkien vieressä. Mauno-sedän esimerkkiä seuraten nousivat miehet seisoalleen ja Mauno-setä alkoi veisata, johon koko perhe yhdisti äänensä:
Jo joutui armias aika (Vvk. 318)