Murkinalta naiset menivät metsään tuohia kiskomaan. Vanhemmat naiset kävivät eri joukkoihin ja tytöt erikseen. Tytöt menivät kauemmas, aina karjamaan perille, jossa kasvoi suuria puita, kiskomaan tuohia, vaan vanhemmat naiset kiskoivat likimetsistä. Kun tavattiin joku hyvä koivu, jossa oli jäykkä tuohi, eikä se ollut rupinen, niin siitä kiskottiin, mikäli vain yletettiin. Jos tuohi oli erinomaisen hyvää ja koivu sileä, niin he tekivät hankurat, joita myöten kiipesivät koivuun ja kiskoivat yläpuolelta. Kiskoessaan tytöt lauloivat:
Minä olen Suomen neito, Suomen koria kukka,
moni poika minua jo houkutteli hukkaan.
Ruusu ei oo kauniimpi kuin tyttö Karjalassa,
eikä toista tarvita, kun olen maailmassa.
Minä tyttö, kaunis tyttö, kun mun pojat näkee,
lempi syttyy sydämeen ja mieli naida tekee.
Minä olen siivo tyttö, siivon nimen kannan,
enkä minä joka pojan halatakaan anna.
Pian on se tyttö raukka tullut kunnialta,
joka kerran heittäypi noiden poikain valtaan.
Pojilla ja susilla on yhtäläinen mieli,
susi kulkee ääneti, vaan pojill on liukas kieli.
Poika puhuu kaunihisti tytön sängyn eessä:
mesi, maito kielellä, vaan myrkky sydämessä.
Elä neito ilolla ja kulje kunnialla,
kunniaton tyttö on kuin halmehessa halla.
Keski-iltoin aikana tulivat naiset tuohesta, söivät päivällisen ja alkoivat kääriä tuohia. Tanakammat tuohet pantiin kerälle tohvelituohiksi, vaan hiplummat (hienommat) tuohet käärittiin käähkärölle, yhden virsun tuohet kullekin käähkärölle. Hipluimmat punottiin pesuvihkoiksi ja korjattiin huoneeseen. Tiellä kävellessään ja ruoka-aikoina tekivät naiset tohveleita ja virsuja.
Kokouspyhä
Sisältö: Kirkolle meno. Kaupanteko. Ryyppymiehet. Tyttöjen kannattaminen. Tuomisten antaminen. Väkijoukon tulva. Kirkkojen suojeluspyhät: Kirkkopyhät. Tuppijuhla. Tamppaaminen. Kokoussunnuntai. Kihupyhä. Atrioitseminen. Paluumatka.
Kokouspyhän edellisenä sunnuntai-iltana kokoontui Niemelän kylään, jossa oli paljon tyttöjä, iso joukko vieraan kylän poikia käskemään Niemelän tyttöjä menemään kokouspyhänä kirkkoon luvaten kannattaa heitä hevosensa selässä. Nuoriso olisi tainnut mielellään pistää tanssiksikin, jos olisi heidän valtansa ollut, mutta kun he tiesivät ettei kesällä ollut tapana tanssia muulloin kuin juhannuskokolla, niin ei auttanut muuta kuin täytyi tyytyä olemaan tanssitta ja mukaantua esi-isien tapoihin.
Kokouspyhän lauantaina päivällisen jälkeen ei nuori väki Niemelässä enää mennyt ulkotöille, vaan varusteleisi juhlalle lähtemään. Tytöt
panivat päällensä parasta, valkehinta varrellensa,
läksivät matkaan jo keski-iltoin aikana ja pojat saunan kylvettyään olivat jo matkahommassa, vaikka eivät saaneet lähteneeksi ennenkuin vähän jälkeen puolenyön. He satuloitsivat hevosensa, panivat kalkalot (kulkuset) suitsiin hevosten korvallisten kohdalle ja niin läksivät matkaan.
Tyttöjen matkueeseen yhdistyi tiellä muitakin matkalaisia. Vanhemmat ihmiset ja ne, joilla oli jotain kaupattavaa, ajoivat hevosilla ja kärryillä, vaan nuorempi väki ja tytöt varsinkin astuivat jalkaisin. Kymmenen virstan päähän kirkolta hävisivät tytöt yöksi maantienlaidassa olevaan taloon. Siinä he illan kuluessa katselivat etämatkaisten kulkua kirkolle, kuinka naiset astuivat selässä palttinaiset hurstit, joissa he pienokaisiaan kantoivat. Hurstin yli oli hurstut levitetty, jottei päivä päässyt paahtamaan pienokaisten hienoa ihoa. Hurstuesta oli myös jonkinlaista suojaa sateella. Se toimitti siis sekä nykyajan päivän- että sateenvarjon ammattia. Sydänmaalaiset, joilla ei ollut kärriteitä kotiin, kulkivat ratsain ja kuljettivat eväänsä ynnä muut rihkamansa satulan koljossa. Suurempia kapineita veti hevonen perässään ristiin asetetuilla seipäillä, jotka toimittivat kärrin ammattia. Nämä kaikki riensivät kirkolle yöksi ja ottivat yösijansa joko pitäjäntuvassa, pappilan perheentuvassa tahi kirkon läheisissä naapuritaloissa.