Tultuansa talkootaloon annettiin Niemeläisille, samaten kuin muillekin vieraille, ensin kahvia ja sitten ruokaa suuruspalaksi. Vanhemmille tarjosi talon isäntä ruokaryypyt, vaan ei nuorille. Suuruksen perästä meni talkoorahvas ruispellolle leikkaamaan sikäli, kuinka kukin joutui ja kerkesi. Tällä tavoin karttui suuri joukko leikkaajia. Ylinnä eli oikealla puolella leikkasivat tytöt, heidän vieressään pojat, sitten vaimoväki ja vihdoin miehet alinna. Väliin sattuivat pojat ja tytöt kilvan leikkaamaan ja sitten vasta työ joutui. Pojat koettelivat tehdä tytöille saarta ja samoin tytöt pojille. Joskus se onnistui, joskus ei. Niemelän lautamieskin teki pellolle lähtöä, vaan talon isäntä sanoi:
— Kas sinun, hyvä heimoseni, ei tarvitse tänä päivänä kättäsi työhön koukistaa. Ollaanhan me vanhukset, lökötellään miten tahansa; näyttäähän noita olevan nuorempiakin työvoimia tänne kokoontunut. Tule, veikkonen, katsomaan poikani uutta huonetta, niin saamme lojaksennella siellä uudessa sängyssä.
— Eihän, hyvä ystävä, työ herkkua ole, ja siksi en minä moneen vuoteen ole sitä paljon tavoitellutkaan. Jos työ olisi herkkua, niin herrathan sen tekisivät, eihän se talonpoikain tehtäväksi joutaisikaan, vastasi lautamies mennessään isännän perästä Juhanan huoneeseen.
— Kah, niinhän tämä on kuin kirkko, sanoi lautamies ihmetellen. Enpäs minä ennen ole mokomaa huonetta nähnyt, vaikka olen jo montakin huonetta saanut katsella manaamassa käydessäni.
— Otetaas, ystäväiseni, pikku naukut ja käydään sitten loikomaan, sanoi kirkonmies kaataessaan viinaa pulliin.
— No olkoonpas heimoseni onneksi saada uuteen komeaan huoneeseen mieluinen miniä, toivotti lautamies ja sitten ryyppäsi.
— Sen Jumala suokoon, vastasi kirkonmies. Niin, miniätä minä olen jo kehottanut poikaani aikoja sitten kotia tuomaan, vaan hän on vastannut morsiamensa olevan liian nuoren. Nyt tänä syksynä sanoi hän naivansa.
— Ei suinkaan, hyvä ystävä, sinun poikasi tarvitse pelätä rukkasia saavansa, kosikoon ketä tahansa. Tällaiseen taloon ja sellaiselle miehelle on tulijoita helma hampaissa, vaikka kokkapäitä kosioisis, sanoi lautamies katsellen huonetta joka puolelta aivan tarkkaan.
— Mitähän sinulla, hyvä heimo, olisi sanomista, jos minä laittaisin poikani sinun tytärtäsi kosioimaan? kysyi isäntä hymyillen. Täten uudistuisi meidän sukulaisuutemme, joka nyt on jo niin vanhettunut, etten minä ainakaan tiedä, miten me oikeastaan sukua olemme. Äitivainajani vain sanoi että me olemme vanhuudesta sukua ja ollaan ikimuistoisista ajoista käyty kestiä Niemelässä ja he meillä.
— Ei suinkaan, hyvä heimoseni, sukulaisuus estä meidän lapsia naimisiin menemästä, eikä sitä voi kukaan sanoa, ettei teidän Juhana ole meidän Kaisan vertainen. Ja saakoon kuka tahansa tyttärensä sinun pojallesi, niin huoletta saapi olla, että tytär on joutunut kunnon miehelle. Hamasta lapsuudesta asti on Juhana ollut meillä niin kuin oma lapsi, ei yhtään vieraampi; vaan olkoot naimiskaupat vielä päättämättä siksi, kunnes aika tulee. Sinä ymmärrät, mikä on mielipiteeni, vaikka en tahdo sitä nyt vielä aivan suoraan sanoa. Mutta hyvä heimo, onko Juhana yksin tämän huoneen rakentanut vai onko hän pitänyt nikkaria apunaan? virkkoi lautamies.