— Kun Lippolassa on vähän työväkeä, niin sanoi kirkonmies pitävänsä leikkuutalkoot huomenna ja kutsui minua talkooseen niin monen hengen kanssa, kuin vain suinkin meiltä joutaa. Olen ajatellut kuulla kutsumusta ja ottaa mukaani Annin ja Kaisan. Nuoret saavat leikata, vaan minä, jolla on jäykkä selkä, en viitsi viedä sirppiä kerallenikaan; teenhän kuhilaita, jos niin tarvitaan. Kirkkomurkinain aikana olkaa valmiit. Muistatteko?
— Muistamme kyllä, vastasi Anni.
Kaisa punastui eikä puhunut mitään kenellekään.
— Ai kuin hauskaa, kun pääsemme talkooseen, sanoi Anni Kaisalle, kun he olivat kahden kesken. Sinä pääset omintaiten katsomaan itsellesi kehräpuun sijaa, vai mitäs tuumaat?
— Joshan sinä katsonet itsellesi, vastasi Kaisa. Etkö muista, että Junnolan pohatta on uhannut tulla minua kosioimaan; siellä siis lienee minun kehräpuun sijani, ja sinä saat katsoa Lippolasta kehräpuun sijaa itsellesi.
— Jos minä totta puhuen valita saisin, niin en minä menisi mihinkään niin mielelläni kuin Lippolaan. Siellä kuuluu olevan Juhanalla niin kaunis huonekin, ettei koko näissä paikoin ole sellaista. Ja entäs sulhanen itse: eihän koko Junnolan talo Martteineen ja kaikkine aarteineen maksa sellaista miestä kuin Juhana on, sanoi Anni vilkkaasti.
— Vai niin, huokasi Kaisa. Mitäs meidän tyttöriepujen auttaa aatteleminen niin eli näin, täytyy vain tehdä mitä käsketään; sillä käydä käsketyn pitää.
Tätä sanoessaan koetteli Kaisa hymyillä, vaikka hänen silmänsä vettä kiersivät, ja hän kiiruhti huoneeseensa. Pelko että hänen pitäisi iäkseen luopua Juhanasta saavutti hänet niin, että hänen täytyi itkeä kylliksensä. Sitten hän rauhoittui taas ja oli iloinen niin kuin ennenkin.
Lauantaiaamuna kokoontui koko Niemelän kylän nuoriso lautamiehen taloon pyhäpäiväisissä vaatteissa ja sirpit olalla. He olivat kaikki talkooseen menossa Lippolaan. Lautamies itse käveli ulos ja sisään hyräillen. Vihdoin hän sanoi:
— Ja nyt sitä lähdetään. Ja niin lähdettiinkin.