Kolmas leikki oli keilinlyönti. Tehtiin yhdeksän palikkaa, joilla oli eri nimensä ja eri arvonsa. Yksi oli kuningas, jonka arvoluku teki kymmenen. Se oli muita pitempi ja sillä oli kaksi ympyräpyöryläistä päässä. Kolme palikkaa oli sotamiehiä, joiden kunkin arvoluku teki viisi, ja niillä kullakin oli yksi ympyräpyöryläinen päässä. Viisi oli talonpoikaa, joiden kunkin arvoluku oli kolme, ja ne olivat pyöreäpäisiä. Siis teki kaikkein palikkain yhteinen arvoluku neljäkymmentä. Palikat asetettiin ympyrään, niin kauas toisistaan, että viskattava pallo mahtui välitse. Piirin keskelle asetettiin kuningas. Leikkikumppalit heittivät (viskasivat) vuoroin palloa piiriä kohti, ja niin monta miestä (palikkaa) kuin kukin sai kaatumaan, niin monta arvonumeroa hän sai hyväkseen. Kuka ensimmäiseksi sai luvun neljäkymmentä, se pääsi voittajaksi, ja kuka jäi viimeiseksi, se tappasi. Ken sai yhdellä lyönnillä kaatumaan kolme miestä, sen sanottiin saaneen sian selän, joka teki kaksikymmentä. Jos kaatuneiden joukossa oli kuningas, niin luku teki kolmekymmentä. Joka sai kaksi sianselkää, se voitti pelin pitämättä lukua, minkä arvoiset miehet olivat.
Neljäs leikki oli sirkanlyönti. Paimenet tekivät kukin itselleen noin kyynärän pituiset kepit. Sitten tehtiin noin korttelin pituinen kepukka. Sen nimi oli sirkka ja se oli yhteinen kaikille. Aukealle kedolle istutettiin pensas. Sen jälkeen asettausivat kaikki leikkitoverit rinnakkain seisomaan ja vaurain heistä otti käsivarrelleen kaikki kepit ynnä sirkan, jotka hän viskasi päänsä yli taaksepäin. Kenen keppi yhtyi likimmäiseksi sirkkaa, se pääsi sirkanlyöjäksi ja pensaan varjelijaksi. Hän kävi pensaan luokse, ja toiset asettausivat vissin matkan päähän siitä vastustamaan sauvoillansa, ettei sirkka saanut lentää kovin kauas. Sirkanlyöjä asetti kepin kouraansa siten, että enin osa keppiä riippui kouran alapuolella, ja kouran yläpuolella oli ainoastaan kepistä noin puolen korttelin verran. Sitten hän sijoitti sirkan peukalon ja etusormen päälle, josta hän nykäisi sirkan ilmaan ja löi sitä kepin alapäällä, jotta se lensi toisten paimenten luokse. Nämä taas koettivat kepeillänsä vastustaa sirkan lentoa. Kun sitten sirkka putosi maahan, niin viskasivat rivissä seisojat sen vuoron perään takaisin kädellään tarkoittaen että sirkka sattuisi joko pensaasen tahi sen varjelijaan, joka sitä koetteli puolestaan kepillänsä varjella. Jos sirkka sattui joko pensaasen tahi sen varjelijaan, tämän täytyi heti paikalla luopua asemastaan ja tulla riviin seisomaan, ja se leikkitoveri, joka sirkan sai sattumaan, pääsi sirkanlyöjäksi. Jos lyöjältä kirposi sirkka rivissä seisojain ylitse, niin täytyi sen rivissä olijan noutaa sirkka, jonka vuoro oli viskata. Jos viskaajalta sattui sirkka menemään edemmä pensasta, sirkanlyöjä mittasi kepillään sirkan ja pensaan välimatkan. Samaten hän teki, jos sirkka pysähtyi pensaan ja rivissä seisojain välille tahi syrjään. Viisikymmentä kepin mittaa saanut pääsi leikistä pois herrana. Toiset pitkittivät leikkiä siihen asti, kun joku jäi viimeiseksi, jolle annettiin nimeksi hiivarutska, ja sen nimen hän sai pitää siihen asti, kunnes joku toinen tappasi leikissä ja tälle sitten siirtyi sama nimi.
Eräänä päivänä laittoivat paimenet hyppäyspuut. He iskivät erään penkereen luokse kaksi oksittaista koivua noin sylen verran toisistaan. Sitten he ottivat tuoreen virven ja asettivat sen vaakasuoraan koivun oksain päälle ja alkoivat hyppiä virven päällitse penkereen yläpuolelta. Ensin pidettiin virpi alempana ja nostettiin sikäli korkeammalle, mikäli hyppimiseen harjaannuttiin. Muuten sai jokainen tahtonsa ja kykynsä mukaan laittaa virven korkeammalle tahi matalammalle. Ensin he hyppivät siinä paikallaan, vaan sitten he juoksivat ulompaa ja leiskahtivat hyppäyspuun ylitse vuoron perään kukin.
Napakiikun laittoivat paimenet siten, että istuttivat maahan pystyyn patsaan, jonka yläpäähän he iskivät rautaisen navan. Sitten he hankkivat pitkän laudan, jonka keskelle kaivoivat reiän, ja asettivat laudan reiän napaan. Kiikkujat kävivät laudan päihin poikkipuolin laamalleen vastapäätä toisiaan. Jalkain ponnistuksella saatettiin lauta pyörimään navan ympäri. Se kun sai oikein vauhtiinsa, niin ei tarvinnut kuin silloin tällöin jalalla potkaista, niin se meni aika hoijakkaa ympäriinsä. Kun ensimmäinen pari oli saanut tarpeekseen kiikkua (pyöriä), kävi toinen pari vuorostaan ja niin aina vuoronperään, siksi kunnes jokainen sai kiikkuneeksi niin monta kertaa kun vain halutti ja aika antoi.
Eräänä iltana, kun paimenet ajoivat karjansa kotiin, he huomasivat kotimatkalla, että Niemelän Perjo-niminen hieho olikin poissa. Ei muu neuvo auttanut, kuin täytyi Niemelän lehmäpaimenten mennä kadonnutta etsimään ja toiset paimenet ottivat ajaakseen Niemelän lehmät kotiin. Pimeään asti etsittyään täytyi paimenten palata tyhjin toimin kotiinsa. Siellä arvelivat aikaihmiset jonkun tuhon hieholle tulleen, kun se ei muka milloinkaan karjasta eronnut, vaan seurasi aina toisia lehmiä. Jo varhain seuraavana aamuna laittoi emäntä neljä henkeä kadonnutta hakemaan. He etsivät murkinalle saakka kaikki ne paikat, joissa karja edellisenä päivänä oli oleskellut, mutta eivät mitään löytäneet. Murkinalta läksivät vielä samat etsijät ottaen keralleen lehmänkellon, jota soittelivat niissä paikoin, jossa luulivat Perjon olevan, ja etsivät taasen uudestaan tarkkaan koko eilisen karjamaan ja muita maita lisäksi, vaan eivät mitään löytäneet.
Päivällistä syödessä arveli Mauno-setä, että epäilemättä hieho oli metsänpeitossa. Jos ukkometsä olisi sen peittänyt, niin se toki antaisi Perjon syödä, vaan jos akkametsä sen oli peittänyt, niin ei se rymä anna lehmäraukan syödäkään, vaan piinaa sitä nälällä. Siis ei tässä muu auttaisi, kuin täytyisi lähteä Valaja-Mattia hakemaan, joka sen päästäisi metsänpeitosta.
Yrjö laitettiin noutamaan Valaja-Mattia, joka tulikin keski-iltoin aikana ja sanoi hiehon olevan vielä elossa, niin muka arpa oli sanonut. Vierasta syötettiin ja juotettiin, jonka jälkeen hän pyysi ja sai viinaa kupissa. Viina-astian hän asetti liedelle, kumartui sen yli, sylkeä töppäsi kuppiin ja loitsi:
Nouse luonto liikkehelle, hengen haltia havahdu, luontoni kivenkovainen, karva raudan karkiainen. Nouse isoisän luonto, isoäidin äkäluonto, isoni, emoni luonto, luonto valtavanhempani oman luontoni lisäksi, voimani väkitueksi. Nouse niin kuin ennen nousit minun nostatellessani: silloin vuoret voina vuoti, kalliot kananmunina, simana salot siniset, oluena umpilammet; alahaiset maat yleni, ylähäiset maat aleni, tullessa Jumalan tunnin, avun Herran auetessa, tämän lapsen lausuessa, uron pojan uhkatessa kaikki Hiidet himmenivät, katosivat maan katehet.
Sitten noita ryyppäsi viinan suuhunsa. Sen tehtyään hän pyysi ja sai kourallisen suoloja rievussa. Hän asetti suolarievun lieteen, kumartui itse sen yli, sylkäisi suoloihin ja loitsi:
Kun ei minussa miestä, ukon pojassa urosta, tämän päästön päästäjätä, tämän pulman purkajata; nouskohon norosta miehet, miekkamiehet liettehestä, jotk on viikon maassa maanneet, kauan lehossa levänneet. Nouskoot maasta maan urohot, kaivoloista kalpamiehet, jokiloista joutsimiehet! Nouse metsä miehinesi, korpi kaikki kansoinesi, vuorenukko voiminesi, vesihiisi hirmuinesi, väkinesi veen emäntä, veen vanhin valtoinesi! Nouskoot neitoset norosta, hienohelmat hettehestä miehen ainoan avuksi, pojan kuulun kumppaliksi, jottei pysty noidan nuolet eikä tietäjän teräkset eikä velhon veitsiraudat eikä ampujan asehet!