Kun vaatteet oli saatu säkkeihin, juohtomies meni tupaseen katsomaan, joko lähtökaali joutui. Tupaan tultuaan hän sanoi:
— Nyt on kaikki reilassa, ei siis muuta kuin muiskuta suuta ja
kaali vatiin, Kaisa rekeen, antaa mennä alasmäkeen.
— Malttaahan köyhäkin keittää vaan ei malta jäähdyttää; te ette malttaisi antaa kaalin kiehua kypsäksikään vaan syödä hoklisitte sen puolikypsänä, vastasi isäntä.
— Kiehukoon sitten vaikka kuinka kypsäksi minun puolestani, virkkoi juohtomies ja kävi istumaan.
— Kuules, lanko! sanoi sulhanen Antille. Pidä sinä vaari minun hevoseni valjaista ja katso tarkkaan, ettei kukaan saa mitää koiruutta tehdä.
— Ole, lankoseni, huoletta, vastasi Antti; — kyllä minä niistä vaarin pidän. Ne ovat lukon takana, sekä sinun että juohtomiesten hevosvaljaat, ja avain on minun taskussani. Niiden länkien hamutoihin ei tänä iltana kukaan saa neuloja ja rautanauloja pistellä. Kun minä lähteissämme valjastan hevosesi, niin laitan luotettavan miehen vartioimaan, ettei mitään poikkinaista tapahdu.
Iltahämärissä alkoi kylän rahvasta keräytyä Niemelään katsomaan morsiusväen lähtöä. Niitä tuli tupa täyteen, ei ainoastaan omasta mutta myös vieraista naapurikylistä. Pimeän tultua laitettiin iltaseksi lähtökaali. Syötyä vanhempi puhemies nousi seisoalleen ja sanoi juhlallisella äänellä:
— Kun olemme tässä vuorokauden olleet, niin on kylä hyvä heittäminen, koti huono muistaminen, ja nyt siis aiomme matkustaa omilla maille, oman pellon pientareille ja ottaa kerallamme sen tyttären talosta, joka on tässä joukossamme, ja tahtoisimme sille osaa talosta. Mitäs isäntä siihen sanoo?
— Miten paljon te tyttären osaa tahtoisitte? kysyi Holttolan kirkonmies.