— Ei enempää eikä vähempää kuin vanhuudestaan on ollut tapana talon tyttärelle antaa: lehmä ja lammas, kana ja kassari, turkki ja viitta, kaatut ja vaippa, sirppi ja kuokka, luetteli juohtomies.
— Tepäs olette kummallisia matkamiehiä, vastasi seppä. Ensin te vain pyydätte yösijaa talosta, sitten viettelette kauneimman kassapään kerallanne ja sen kanssa
viette hunnut, viette huivit, kassapaidat, kaikenlaiset mit on vaatteeksi valettu, tuohivirsut viimeiseksi,
ja nyt vielä tahdotte osaa perästäpäin. Mutta minä sanon: näille ei saa antaa
lehmää ja lammasta, ei niin hammasta, kassaraa ja kanaa, niist ei ole sanaa, viittaa ja turkkii, niitä ei saa urkkii, vaippaa ja kaatutta, niist ei ole aatetta, sirppiä ja kuokkaa, niitä ette saakkaa.
— Minä en tahdo tietää, mitä joukonjatkajat jaarittelevat, vaan kysyn isännältä itseltään, sanoi puhemies.
— Mitä on vanhuudestaan ollut tapana, sen minäkin pidän hyvänä. Tahdon elää maassa maan tavalla ja antaa, mitä olette pyytäneet, mutta en enempää enkä vähempää, vastasi isäntä ja antoi kättä puhemiehelle.
Näiden pakinain perästä otti kaaso morsianta kädestä kiinni ja talutti toiseen tupaan, jossa hän asetti hänet rahille istumaan ja alkoi sykeröidä hiuksia, kääri ne palmikolle ja pani liikaset hivuksien jatkoksi. Sitten hän kääri sykeröt niskan taakse vempeeleeksi tikutteella, tikuttamalla tehdyllä nauhalla. Sykeröjen päälle hän asetti kallekuorisen (pumpivaatteisen) neliskulmaisen hunnun siten, että hunnun yksi sikko (kulma) käännettiin kaksin kerroin ja käännöksestä muodostettiin otsakaulus. Kauluksen alle otsalle laitettiin punainen silkkinauha. Huntu poimittiin sykeröjen juuresta ja poimeet kiinnitettiin nuppineuloilla sykeröihin. Hunnun pitkä sikko jäi riippumaan morsiamen selkään ja ulottui keskiruumiin alapuolelle. Toiset hunnun sikot riippuivat korvallisilla. Näin valmistettu päähine oli tirkattipää, jota kannettiin siihen asti kun kerta oli kannettu. Sitten vasta korvallisilla riippuvat hunnun sikot laitettiin korvuksille, so. ne käännettiin morsiamen niskan taakse ja pantiin neulalla sinne tikutteeseen kiinni.
Tämä päänpano oli hyvin monimutkainen ja taitoa vaativa toimi, josta syystä moni nainen, vaikka koko naimisissaoloaikansa kantoi huntua, ei osannut oikein kunnollisesti sitä toimittaa. Arkiona se kyllä meni mukiin, mutta kirkossa käydessä ja muuten juhlatilaisuuksissa piti olla säännöllisesti ja muodin mukaisesti huntu laitettu päähän. Siksi pyydettiinkin siihen toimeen harjaantuneita naisia joko omasta talosta tai naapurista päänpanoon, huntua laittamaan. Jos päänpanon oikein hyvästi toimitti, se otti aikaakin.
Sillä aikaa kun morsiamen päänpanoa toimitettiin, juohtomiehet valjastivat hevosensa ja menivät morsiamen huoneeseen tavaroita ottamaan.