Nämä puheet täytyi lopettaa, kun kamariin tuli Korjuksen Mari sekä
Anni ja Sohvi.
— Kuka on sinun pääsi sykeröinyt ja hunnun päähäsi pannut? kysyi
Korjuksen Mari Kaisalta.
— Sedän Mari on sen tähän asti toimittanut, vaan minä ajattelen sen tästäpuoleen toimittaa itse, ettei tarvitse ketään vaivata. Joulupyhinä kun olimme Juhanan kanssa kotona kahden kesken, minä opettelin jo päätäni panemaan kamarissa, kun siellä on seinällä iso peili, josta sain katsoa, eikä sinne tullut ketään vierasta. Jos joku vieras tuli, niin se meni tupaan eikä kamariin, vastasi Kaisa.
— Sehän se parasta onkin, kun oppii senkin toimen itse tekemään. Minulla oli siinä suhteessa ensin vähän hankaluutta. Kun en itse osannut ja kälynikin oli siihen vähän typerä, niin täytyi hakea naapurista päänpanija. Kun ei meillä ollut kamaria, niin laitettiin hursti tuvan nurkkaorteen riippumaan ja sen takana sitten laitettiin minulle huntu päähän. Niin kuin tiedät, ei nuorikon sovi vanhoille ihmisille ja etenkään apelle ja anopille näyttää paljasta päätään. Siksi oli minulla hankalaa mennä nurkkaan päätä käärimään, kun piti aina olla hivukset peitossa. Mutta nyt on meilläkin jo kamari, jossa minä saan rauhassa päätäni sykeröidä, selitti Mari.
Kynttilänpäivän aikana meni Niemelän lautamies Lippolaan tytärtään oppimaan. He viipyivät siellä pari vuorokautta. Muutama viikkokausi sen perästä kutsuttiin nuorikkopari Niemelään kevätkestiin ja sen perästä jäi nuorikko oljamiin kolmeksi viikoksi vanhempainsa luokse. Oljamissa ollessaan sai Kaisa tietää, että hänen veljensä Antti ja Mari-ämmän nuorin tytär olivat rakastuneet toisiinsa ja aikoivat mennä yhteen ensi syksynä. Tämän uutisen ilmoitti hänelle Sohvi ja sanoi:
— Vaikka me asumme samassa talossa ja olemme yhdessä leivässä, emme kuitenkaan ole vähääkään sukua toisillemme eikä meillä ole edes samaa sukunimeäkään, kun veljesi nimi on Niemelä ja minun nimeni Korjonen.
Kaisasta oli tämä outoa, kun saman perheen jäsenet menevät keskenään naimisiin, mutta kun hän kuuli, että niin on ennenkin tapahtunut, alkoi hän tottua siihen.
Syksyllä kun Antti ilmoitti aikeensa isälleen, myöntyi tämä siihen aivan kernaasti, jotta Antti oikein sitä ihmetteli. Perästäpäin hän sai tietää, että he Mauno-sedän kanssa sen olivat jo ennen aikojaan niin tuumineet. Sohvi oli Mauno-sedän ristitytär, sen vuoksi lupasi Mauno-setä koko osuutensa Antille, jos hän ottaa Sohvin. Näistä tuumista eivät nuoret mitään tietäneet, ennen kuin vasta kihlajaisten aikana saivat sen kuulla.
Toden perään eivät Antti ja Sohvi olleetkaan mitään sukua toisilleen. Sillä Sohvin isoisän isä oli tullut kotivävyksi Niemelään nuoremmalle kannalle, jota vastoin lautamies oli talon vanhinta kantaa. Lautamies oli hyvin tyytyväinen, kun Mauno-sedän osa, joka oli neljäsosa koko Niemelän suuresta talosta, siirtyi hänen pojalleen. Syksyllä pidettiin Niemelässä komeat häät, joissa Mauno-setä oli juohtomiehenä, ja hän joi kertaa koko talo-osansa Antille ja hänen morsiamelleen Sohville.