— Kas, sitä sormusta ei viskota, joka noin näppärästi korjattiin, virkkoi Mäkelän emäntä. Nyt ei huolinut jähytäkään ottamisesta ja antamisesta, niin kuin äsken Lahtelan Matin sormusta antaessa.
— Vai niin, jo vainen on Matti ennättänyt ennen meitä, virkkoi puhemies. Kyllä te vielä saatte tänä iltana kolmannetkin kosiomiehet; sillä ei kaksi kolmannetta milloinkaan tahdo mennä.
Muun väen huoneesta mentyä alkoivat tytöt katsella sormuksia ja Anni sanoi:
— Mutta missäs on Matin sormus? Ota pois Kaisa tuo tumpaakkisormus, jonka Juhana antoi, ja pane Matin hopeinen sarasormus sijaan; sittenhän se jollekin näyttää.
— Ei tähän eikä muihinkaan sormiin koskaan panna kenenkään muiden sormuksia kuin oman Juhanani sormus, vaikka se olisi vaskinen tai tinainen, vastasi Kaisa. Mutta tämä ei olekaan mikään tumpaakkinen, niin kuin sinä luulet, vaan tämä on pelkkä kultainen. Onhan minulla jo toinenkin tällainen sormus, jonka Juhanani antoi minulle silloin, kun olimme heillä talkoossa. Koettelepas painoa ja katso kirjoituksia sormuksen sisässä, niin pääset asian perille.
Tutkittuaan sormuksia Anni virkkoi:
— Oi sinua miekkosta, niin herttainen mies ja tuollaiset sormukset, joita ei ole kenelläkään talonpoikain tyttärillä! Sinä olet ylen onnellinen, serkkuni.
— Niin olenkin, vastasi Kaisa ja syleili serkkuaan vesissä silmin.
— Älä, Kaisa kulta, itke; enhän minä sinun onnellisuuttasi kadehdi, virkkoi Anni.
— Kyllä minä sen tiedän, vaan en tiedä mikä lienee tuonut kyyneleet silmiini; surun kyyneleitä ne eivät ole, vastasi Kaisa.