Ruusu ei oo kauniimpi kuin Kaisa Niemelässä, eikä toista tarvita, kun hän on elämässä.
Kaisan suurista sinisistä silmistä säteilevä loiste lumosi taikavoimalla koko seudun nuorukaiset. Hänen vartalonsa oli solakka ja ihonsa valkea niin kuin karjalattarilla on tavallista. Sanoma hänen hempeydestään levisi myöskin naapuriseurakuntiin, joten hänestä tuli
maan kuulu, veen valio, jota ei voi virressä veteä eikä saarnassa sanoa.
Jo ennen kuin Kaisa oli rippikoulussakaan käynyt, ilmestyi hänelle sulhasia, jotka häntä kouluun käskivät. Sen ajan tavan mukaan ei tyttö mennyt kouluun, ennen kuin sulhaset käskivät; vasta 20 vuoden kuluttua jo kutsuttiin kouluun. Mutta hänen isänsä oli vanhan kansan mies, joka piti kiinni vanhoista tavoista, siksi ei hän kuunnellut kenenkään kurinoita eikä siis laittanut tytärtänsä kouluun, ennen kuin hän oli täyttänyt kahdeksantoista vuotta.
Eräänä sunnuntaina ennen Pärttylin päivää, kun useampia poikamiehiä yhtyi kirkonmäellä, he alkoivat kysellä toistensa naimisasioita. Niinpä Junnolan Marttikin muiden muassa kysyi Lippolan Juhanalta:
— Joko sinä Juhana aiot tänä syksynä häitä antaa?
— Niin olen aikonut, mitäpä sitten? sanoi Juhana.
— Ei muuta mitään, vaan minä sanon sinulle niin kuin tuttavalle pojalle: älä varustaikaan minun jalkoihini. Minä nimittäin aion kosioida Niemelän Kaisaa; sinä saat hankkia itsellesi morsiamen muualta, virkkoi Martti ylpeästi.
— Vai niin, lienet kaiketi jo käynyt kysymässä, koska tunnut asian niin tarkoin tietävän, vastasi Juhana.
— En ole käynyt kysymässä enkä mene. Minä kosin julkisesti enkä kuiskaile salaisesti. Minulla on varani, joka kysyy morsiamen ja tietysti saapi luvan. Jos taas tahdot kanssani kilpailla, niin koettele vain, mutta jalkoihini sinä jäät, vaikka olet kirkonmiehen poika ja osaat kirjoittaakin ja minä olen vain paljas talonpoika, kerskui Martti.