— Voi hitto kun sinä puhut tyhmästi niin kuin keitetystä lampaan päästä, sanoi Auvisen Matti Junnolan Martille. Etkö sinä luule muiden jaksavan vaimonsa elättää kuin sinun, joka et osaa lusikkaakaan käteesi tehdä. Minä Niemelän Kaisana en katsoisi kaalisilmällänikään tuollaisen tollikan päälle, vaikka hänellä olisi koko Junnolaisten varat.
— Mitä syytä, Martti veikkonen, sinulla oli noin Juhanaa solvata? Tiedäthän sinä, että hän on kunnon mies ja oikeasta talosta eikä mikään naukumaijan poika, virkkoi Heikkilän Mikko.
— Enhän häntä solvannutkaan, vastasi Martti härreten. Sanoinhan vain ystävällisesti, ettei meidän tarvitse kilpakosijaksi toisillemme ruveta, kun olemme tuttavat; onhan niitä morsiamia kumpaisellekin meille.
— On kyllä, virkkoi Juhana. Saammehan me mieltämme myöten kosioida kumpikin, yhtyköön sitten yhtä tahi eri tyttöä. Eihän toinen toisensa osaa syö; mies on voitettu niin kuin voittamatonkin.
— Sinä siis myös aiot kosioida Kaisaa? kysyi Martti.
— Siitä en vielä sano niin enkä näin; kunhan tässä tuumaan pääni ympäri ja kuulen mitä kotona sanottaneen, vastasi Juhana.
— Kas siinä on poika, joka ei kersku eikä röyhkäele mutta ei myös pelkääkään, sanoi Auvisen Matti lyöden Juhanaa olkapäille.
— Eihän turhista tarinoista ole, vastasi Juhana. Jos niikseen tulee, niin antaa asian riidellä ja miehet ollaan sovinnolla.
— Kyllä siinä on kova kovaa vasten, ämmän luuvat kuorta vasten, jos vain Martti ja Juhana yhtä tyttöä kosioivat. Huonommat saavat katsella laidasta kuin Laihelan lehmät, virkkoi Mikko.
Sillä puhein pojat erkanivat.