Samana sunnuntaina illallista syödessä sanoi Junnolan vanha emäntä poikansa pojalle Martille:
— Mitästä meidän Martti meinaa, kun ei ala kihlakampsuja varustella, vaikka Pärttylin päivä jo kohta kättä antaa?
Martti punastui isoäitinsä puheesta ja vastasi hiljaisella äänellä:
— Tokkohan tuolla niin kiiru lienee, vaikka jättäisin koko homman tuota tuonnemmaksi.
— Ei se saa enää jatkua, vaan sen pitää tapahtuman tänä syksynä ja aloittaa Pärttylin päivän sunnuntaina, sanoi Martin isä, Junnolan perheenmies. Martti täyttää jo ensi kekrinä yhdeksänkolmatta vuotta, niin onhan tuo sulhasen ikä. Ei tässä muu auta, vaan Martin täytyy ensi viikolla lähteä Viipuriin tupakaisten ja sormuksien ostoon, muuten alkavat takapuoleen tytöt katsoa häntä vanhanpojan jortikaksi.
— Mutta minä sanon ettei meiltä jouda hevonen turhiin ajoihin ennen kuin ruis on pantuna. Saapihan sitä muulloinkin kosioida eikä vain Pärttylin päivän sunnuntaina, sanoi perheenmiehen setä Juhkomi-ukko.
— Mitäs jos minä sanon, että Martin tulee ensi viikolla mennä kaupunkiin, niin tietysti te ette kukaan voi sitä vastaan mitään sanoa. Minä olen tässä talon vanhin ja minut on esivalta määrännyt teille sekä isännäksi että emännäksi, ja teidän kaikkein täytyy kuulla minua, niin kauan kuin minä elän, vastasi vanha emäntä navakasti. Minä olen vanha ihminen ja pidän vanhoista tavoista kiinni. Naikoon ken milloin tahansa, mutta meidän Martti sen aloittaa vanhan hyvän tavan mukaan, niin kuin vanhat ennen lausuivat:
Köyhät ne kosissa käyvät konsa kannattaa varansa; vaan vankat talon eläjät syksyllä sen suorittavat: Jaakkona jalommat sulhot, pääpukarit Pärttylinä.
— Mistäs meidän Martille morsianta katsotaan? kysyi Liena-täti toimessaan.
— Eiköhän tuo Martti siitä huolta pitäne, vastasi vanha emäntä.