Lippolan emäntä syötti ja juotti Maijaa ja kutsui takatulossa pistäytymään sisällä talossa. Hän lupasi antaa Maijalle tuomiseksi suuria kaloja, joita kirkonmies vasta oli saanut. Maija kiitti lähteissään ja lupasi käydä paluumatkalla talossa.
Päästyänsä Junnolaan sanoi kuppari-Maija talon emännälle:
— Ei emäntä kulta taida teidän Martti saadakaan morsianta Niemelästä, ja parasta se onkin; sillä mitäs teillä tehtäisiin sellaisella laiskalla luntilla kuin Kaisa on. Hän kun on emännän vanhin tytär, niin häntä on pidetty kuin kukkaa kämmenellä: ei hän ole käynyt kaskella, ei riihtä puimassa eikä lehmiä lypsämässä, sen kun hän on vain istunut ja nastannut. Siksi hän onkin niin ihana kuin esivallan mamseli. Ei sellaisesta hempukasta ole oikean talonpojan miniäksi.
— Jottapas minä olen kuullut Niemelän emännän olevan varman ihmisen. Kuinkas hän on tyttärensä niin laiskaksi opettanut? kysyi Junnolan emäntä.
— Ensimmäinen tytär, ensimmäinen tytär, sitä näet hemmotellaan. Ja kun Niemelässä on niin paljon työväkeä, niin isännän tytär saa olla miten tahtoo. Siksipä ei Kaisa raiska ole oppinutkaan varsityöhön, vastasi Maija.
— Mutta meidän tytöt sanoivat Kaisan olevan riskin rukiinleikkaajan, kun tulivat Lippolasta talkoosta, virkkoi emäntä.
— Kyllähän se raakki riski on, vaan perin laiska, vastasi Maija. Lippolan Juhanalle se kyllä sopisi: sitten olisi kaksi laiskaa ja kankealuontoista yhdessä. Hauskaa olisi katsoa, jos Kaisa Juhanan vaimoksi tulisi, kuinka laiskuus toisi köyhyyden taloon.
— En minä sitä vikaa osaisi juuri pelätä; mutta jos Kaisa lienee pahajuoninen, niin se on toista, virkkoi emäntä. Näin suuressa perheessä kuin meillä pitäisi olla sopuisa ihminen.
— Niin huonoluontoista ihmistä en minä vielä ole nähnyt kuin Kaisa on, vastasi Maija. Hän on niin äksy kuin tuli tappuroissa. Ja kun hän kerran suuttuu, hän on jurreissaan koko viikon, kävelee vain ja hönkyy eikä oikeaa puhetta anna. Minä tunnen hänet hyvästi, kun olen jo monta vuotta käynyt talossa hieromassa.
— Vai niin on häijy; sitä ei luulisi suinkaan päältä nähden, ihmetteli emäntä. Tyttö kaunis kuin enkeli ja viattoman näköinen kuin itse pyhyys, vaan luonnostaan peto; se on jotain kummallista, joka käypi yli minun ymmärrykseni. Hyvä olisi, jos ei hän tulisikaan meidän Martille. Hän on vielä tiettävästi ylpeäkin, kun on niin rikkaan ja mahtavan miehen tytär. Kukatiesi ei hän pitäisi meidän Marttia vertaisenaan ja siitä ei sitten tulisi onnellista paria koskaan.