— Ylpeä, hyvä emäntä, ylpeä hän on kuin riikinkukko. Ylpeyshän on Niemeläisten sukuvika. He kun ovat niin kovin varakkaat ja vanhaa rusthollin pohjaa, he ovat kaikki kauhean ylpeitä ja etenkin Kaisa, kun hän on niin kaunis ja rikkaan lautamiehen tytär, vastasi Maija oikein mahtavalla äänenpainolla.
— Mutta mistä sinä, hyvä Mari, neuvoisit meidän Martille soveliaan morsiamen? kysyi emäntä.
— Kyllähän minä tunnen paljonkin tyttöjä, vaan niin soveliasta ja teille käypää en minä tiedä muita kuin Niemelän Kaisan serkun, Saarelan Annin. Kas siinä on ihminen, jossa ei minun tietääkseni ole maahan luotavaa, vastasi Maija.
— Kuules nyt Mari kulta, kun sinä sielläpäin satut liikkumaan, niin puhu paraiten meidän puolesta. Minä annan nyt sinulle aluksi keittorasvoja ja lihaa, ja sitten kun asiat hyvin toimitat, palkitsen sinut runsaammilla antimilla. Tiedäthän, että meidän talossa on varaa, ja tällaisessa tapauksessa minä en säästä rieskaa ropeeseen, pyysi emäntä.
— Kyllä minä teen, mitä voin, mutta nyt minä en jouda sinnepäin menemään, eikä se vielä soveltuisikaan, kun Martti on entisissä kaupoissa kiinni. Mutta sitten, jos nämä kaupat purkaantuvat, minä menen ja toimin kykyni mukaan, lupasi Maija.
Maija läksi kotiinsa, ja emäntä antoi hänelle keittorasvoja ja lihaa torppasäkin täyteen. Lippolan emännältä hän sai tuoreita, suuria silakkakaloja, ja niin hän kulki hyvillä mielin kotiinsa.
Koko viikko kului, eikä Niemelässä mitään puhuttu julkisesti koko perheen kuullen Kaisan sulhasista. Kun ei lautamies puhetta aloittanut, toiset pitivät sitä syrjäasiana. Kaisa oli tosin huolissaan tulevasta onnestansa, mutta kun hänellä oli Lippolan Juhanan sormukset, oli hänkin ikään kuin turvan takana.
Lauantai-iltana, kun kaikki olivat jo uneen vaipuneet, tuli Rantalasta herastuomarin poika Jaakko ja eräs toinen poika hänen kerallaan Mäkelään, Mikon luokse, pyytäen Mikkoa neuvomaan heille Niemelän Kaisan huonetta, jota he eivät tienneet, kun eivät koskaan olleet talossa käyneet; ainoastaan Jaakko oli Kaisan nähnyt kirkonmäellä, vaan ei ollut sanaakaan vaihtanut hänen kanssansa. Mikko saattoi heidät lautamiehen huoneelle ja jäi syrjään kuuntelemaan, kuinka vieraan kylän pojat tytön luokse pyrkivät.
Rantalan pojat hakivat huoneen alta liinaloukun, jonka he nostivat pystyyn huoneen seinää vasten, ikkunan kohdalle. Jaakko kapusi loukun päähän, tirkisti ikkunaan, koputti hiljaa ja kuunteli korvat hörössä vähän aikaa, koputti uudestaan ja lausui:
Hyvää iltaa tyttöjen majaan! saapikos kohti kolahtaa, vai pitääkö sivuitse ajaa? Havahtukaa makkaajat ja oven kiinni nakkaajat! Nouskaa ylös maanneet, jo ootte unta saaneet. Kuuletkos sä Kaisa-serkku: heitä pois tuo unen herkku ja päästä puheen punttii, niin kuin nuoran lunttii.