KAIN. Sen jos voisin arvata?
LUSIFER. No koitellaan. Mitä varten luotiin nainen?
KAIN. Miehen avuks vainen!
LUSIFER. Ohoh! Se selityspä melkein raakamainen. Nainen luonnon jalohelmi on, kun sen kirkkaus ja värit kerran keksitään. Mies taisteluun ja suuriin tekoihin on luotu, naiselle sen sijaan sulon hurmat suotu. Tarkotuskin lie? Totta kai! Hän sulollansa vaivannähneen urhon lemmen mailmaan kohottaa. Näin luonto iskun luopi, vaan myös voiteen suopi.
KAIN. Oi autuus! Tuon kaiken tunnen, aavistan.
LUSIFER. Vain osittain — on kaikki vasta alussaan. Vaan maku hienostuu, uudet aistit kasvaa, uudet nautinnot, ja vanhat uuden tuoksun saa. Ah armas auvo! Yks tuossa, aamuruskon punerrus, sun rinnoillesi painautuu. Sen kanssa hetken hehkut, niin jo toinen, illan tyyni hempeys, vienoin kutrein puolehesi kurkottuu —
KAIN. Mitä? Useampiako?
LUSIFER. He, onhan niitä maailmassa! Monta, monta — se näiden salahurmain tarkotus.
KAIN. Vaan jospa — — Tuo riemuääni tuolla? Valot hämyn läpi pilkottaa?
(Vuori valostuu ja upea, valaistu sali aukeaa. Perällä loistopukuinen sankari istuimella, kahden puolen uroita. Pöytiä virvokkeineen, palvelijoita. Sivuilla korokkeilla nuoria soittajia, edessään nuoria, kepeästi puettuja impiä, kullakin kädessään läpikuultava malja, eri maljoissa erivärisiä juomia. Nuorukaiset alkavat soittaa, immet astuvat keskelle, liikuttelevat maljojaan soiton mukaan, laulavat, muodostavat siroja kuvioita, kilauttelevat maljojaan yhteen j.n.e.)