(Äänettömyys.)
EEVA. Ettekö näe hänen silmiänsä? Jumalani, Jumalani! Toinen verissään, toinen…? Ah! Minulla ei ole enää yhtään poikaa!
AADAM. Kain! Sinä et vastaa, sinun vaipunut pääsi ja villi katseesi sanoo kaikki. — Oo! Eikö minun olisi pitänyt tätä arvata? Eikö hänen kielensä ole ollut uppiniskaisuuden myrkkyä täynnä ja salakavala silmänsä kiilunut kuin kyyn silmä ruohikossa?
EEVA. Voi tuskan päivää — se tuli sittekin! Olen yön hiljaisina hetkinä huutanut hänen tähtensä Herran puoleen — olen toivonut ja epäillyt. Käärmeenpään musertajaa olen hänestä toivonut sen voiman kautta, joka hänelle annettu oli, mutta samaan aikaan on outo pelko maannut kovana pallona rintani alla. Se päivä on nyt —
AADAM. Lopeta, vaimo — vielä häntä jaarit! Hän käärmeenpään polkija?
Hän itse on käärme, luihu kyy, joka pistää hoitajaansa —
EEVA. Isä!
AADAM. Vait! — Miksi, saatana, puit itsesi ihmishahmoon, toisen kerran meidät pettääksesi, lopunkin onnemme hävittääksesi? Pois täältä, vanha mato!
EEVA. Aadam, Aadam! Kuinka unohdat itsesi, kuinka käytät sanoja, joita taivaskin kauhistuu?
AADAM. Hänen tekoansa kauhistuu taivas ja maa ja meri ja kaikki mitä niissä on! Minä katkaisen kaikki siteet hänen kanssaan, minä kiroon hänet ijankaik —
EEVA. Maltu, Aadam, maltu! Älä uudella kauhistuksella onnettomuuttamme lisää.