AADA. Niin, rakas isä! Armahda häntä, minä rukoilen. Joku syvä hairahdus on täytynyt hänen henkensä pimittää —
AADAM. Te — te —?
EEVA. Voi, isä, isä! Minä rukoilen polvillani hänelle anteeksiantoa.
AADAM. Sinä rohkenet, sinä uskallat puoltaa murhamiestä? Mutta minä vannon Jehovan kautt —
EEVA. Älä vanno — kuule minua! Sinä uhkaat itse tehdä raskaan synnin, onnettomuus on sinut soaissut —
AADAM. Sinä — sinä omenansyöjä, sinä käärmeenkuuntelija!
EEVA. Herjaa minua, lyö minua — kunhan vaan annat hänen mennä kiroomatta. Sinä et ole häntä kantanut etkä imettänyt, etkä ymmärrä että se side on enempi kuin mikään muu side, lujempi kuin side miehen ja vaimonkin välill —
AADAM. Pois tieltä, vaimo! Käärmettä sinä olet povellasi imettänyt.
Kirottu olkoon hän, joka kätensä nosti veljeänsä vastaan ja elämän pyhän siteen katkaisi — kymmenkertaisesti kirottu! Ahnas maa, joka joit tuon viattoman veren, avaa kitasi ja niele elävältä veljenmurhaaja! — Ei, kostosi säästä; hän eläköön sata ihmisikää. Kuin vainottu peto kulkekoon hän paikasta paikkaan; joka puu purkoon, joka pensas pistäköön. Oo, mantu, väkesi hältä kiellä ja taivas kasteesi! Verta tihkukoot tähkät ja hedelmät, joita hän kasvattaa — verta olkoon vesi hänen lähteessään. Ja kirottu olkoon hänen siemenensä, se kupeihinsa kuivukoon —
KAIN (kuohahtaen). Seis, isä! Siemeneeni älä kajoo — se on viaton sekä sinun että minun synneistäni. Kunpa olisit itse kuiva ollut sinä yönä, jona —