SILLA. Oi isä, isä! Kuinka sinä, joka olet aina ollut niin hyvä lapsillesi, olet tänä onnettomuuden hetkenä niin kova ja ankara? Minä rukoilen heidän puolestaan: älä aja heitä kiroten pois!
AADAM. Sinäkin! — Oletteko te kaikki liitossa Jehovaa vastaan? Sinä rukoilet miehesi murhaajan ja röyhkeän tyttären puolesta?
SILLA. Anteeksi, isä — ja antakoon Jehova minulle anteeksi jos väärin teen, sillä suru on vienyt voimani ja ajatukseni. Kuulen tänä hetkenä ainoastaan sydämeni äänen, ja minusta tuntuu kauhealta että minulta riistettäisiin yhtaikaa kaikki veljet ja sisaret.
AADAM. Sinä et tiedä mitä puhut… Miksi tässä viivyttelemme, kantakaamme kuollut majaan.
(Aadam ja Eeva lähenevät ruumista, samoin Aada.)
AADAM. Mitä sinä täällä teet! Uskaltaisitko kirottuine käsinesi sattua hurskaaseen vainajaan?
AADA. Hän on veljeni!
EEVA (päättävästi). Sinä olet käskenyt minun vaijeta, ja minä olen sinua totellut — mutta nyt en enää vaikene! Hajallaan on Eedenin perhe ja kiroukset risteilevät ilmassa siellä, missä meidän pitäisi polvillamme anella Jehovan laupeutta vainajan sielulle. Mikä sinä olet, Aadam? Sinä ukkosena jyriset ja kirouksia vyöryttelet, sinä kiellät sisarelta luonnolliset tunteensa paikassa, joka on kuolemalle pyhitetty. Katso häntä tuossa ja kiroo vielä, jos sinulla on uskallusta!
AADAM (liikutettuna). Vaimo, vaimo!
EEVA. Hänen henkensä avaruudesta alas katsoo, Jehova ja enkelit hämmästyneinä meihin silmää. Sen sijaan että pyhä vavistus täyttäisi sielumme, sen sijaan me kurjat raivoomme toisiamme vastaan.