(Ratkee nyyhkytykseen.)
AADAM. Eeva, Eeva! Ah meidän turmeltunutta luontoamme!
(Kumartuu Aabelin ruumiin yli.)
Anna anteeksi, poikani — anteeksi onnettomalle isä-raukalle.
(Äänettömyys, kaikki polvistuvat paitsi Kain, joka seisoo synkkänä syrjässä.)
AADAM. Voi minua kurjaa ukkoa! Hauta jo minunkin eteeni avautuu ja harmaat karvani vaipuvat murheella multaan. Mitä on ihmisen elämä? Surua ja murhetta on minun elämäni ollut ja vuoteni ovat paenneet niinkuin varjo, onnettomuus on onnettomuutta seurannut kuin pitkäisen jylinä leimausta — ja kun se on parasta ollut, on se tuskaa ja vaivaa ollut.
EEVA. Ja tällainenko on elämän päätös? Mykkä, vapisuttava salaisuuden veräjä. Ne, jotka ovat hänelle rakkaat olleet, ne jäävät tänne, ja ne, jotka ovat häntä vihanneet, nekin jäävät tänne. — Alasti hän tuli ja alasti hän…
(Nyyhkyttää, kaikki vaipuvat äänettömään rukoukseen — paitsi Kain.)
AADAM (nousten, syvän liikutuksen vallassa). Aada!
(Tarjoo hänelle kätensä, asettavat yhdistetyt kätensä Aabelin hartiain alle, Aadam kannattaa päätä vapaalla kädellään. Eeva ja Silla kantavat jalkapuolesta ja itkevät — Taamar seuraa jälessä.)