KAIN (työntäen hänet takaisin). Ei, ei! Erkane minusta, minä teen kaikki onnettomiksi. Olen ohdake, joka kaikkia pistää, kaiken ilon tukehuttaa, turmiota ympärilleen levittää.
AADA. En ikinä sinusta luovu, seuraan sinua vaikka ijankaikkiseen yöhön. Ja jos estät, minä tulen kuitenkin — hiivin salaa metsiä jälessäsi — en luovu sinusta vaikka tappaisit!
KAIN. Etkö kuule? Metsä huokailee, maa on täynnä valitusta, vuoret voivotuksesta pakahtuvat. Ne äänet seuraavat minua…
AADA. Seuratkoot! Sekin on kahden helpompi kestää.
KAIN. Minulla ei ole mitään kestettävää — kaikki on lopussa!
AADA. Ei, Kain! Meillä on vielä elämä edessämme.
KAIN. Elämä? Silläkin, joka itse on elämän suonen katkaissut?
AADA. Silläkin — jonkunlainen elämä. Se on kuitenkin meidän elämämme, vaikkapa kulkijan ja pakolaisenkin.
KAIN. Mitä minä siitä — kunpa voisi kulkea ja paeta! Mutta kaikkialla on tuo sama maa ja kaikkialla tuo sama taivas, ne kaksi todistajaa, joita ei voi paeta — oi, oi!
AADA. Älä lankea epätoivoon, Kain. Meidän täytyy kestää!