(Käyvät eteenpäin.)
AADA. En. Vaan hiljaa sydämessä toistan, minkä sinä ääneen lausut.
KAIN (pysähtyy liikutettuna). Mit' on elämä? Käsikö, joka tätä tönkkää sotkee, muodostaa? Jos niin — se valmistuuko joskus, vaiko käsiin särkyy? Vai onko elo syvä haava, joka aina vuotaa, kirveltää? Jos niin — puhdistuuko joskus veri, vaiko viime tilkkaan kuiviin juoksee? — Aada! Sinä veteen tuijotat?
AADA. Sekin aina juoksee, vaan ei koskaan kuiviin. Ei myös koskaan kokonansa puhdistu: väliin kirkas on, väliin taasen samentuu.
KAIN (yhä enemmän liikutettuna). Samea — samea on elon virta, sumuinen sen määränpää. Mik' on se määränpää? Kangastusko, joka ilmaan haihtuu? Lähde, josta sateenkaari juovan näyttää, jota lapsi juosten tavottaa, vaan ei koskaan käsiin saa? Vain juosta, juosta! Kivet leikkaa, okaat repii, piikit pistää — vain juosta, juosta!
(Käyvät eteenpäin.)
Tää synkkä polku eikö sua pelota, Aada?
AADA. Ei! Yön silmät tuolla valvovat, ja eikö samoin Herran silmä korvenkulkijankin askeleita?
KAIN (pysähtyen). Se silmä! Mit' on hän? Arvotuksen arvotus. Se kerran selviääkö? Ei kenkään, kenkään tiedä…
Aada! Nyt korven sumuja halkomaan — tai niihin haipumaan.