MIKAEL. Perustavat. He hengen ruhtinaita ovat, rakkauden miekka aseenaan ja taistelun ja kärsimyksen kruunu otsallaan. He valtakuntia perustavat, kansoja veljestävät ja maan ja taivaan yhteyttä eksyneille julistavat.
LUSIFER. Hm. — Sanoitko kirkkaita valoja?
MIKAEL. Sanoin.
LUSIFER. Siis tiedä: kirkkaat valot luovat aina synkät varjot — ja varjot ovat minun! Mä nostan valon vastaan valoa ja kaikki sekasorron yöhön peitän. Ja lähettäkää vaikka auringoita, mä vannon: maa maana pysyy, pilvet pilvinä — ja minä välillä!
MIKAEL. Aikasi — et ainasti! Voit kyllä hetkeks valon sammuttaa, vaan yössäkin he alkuyhteyttään huokaavat. Ja siitä huokailusta syntyy toivon lapsi: uusi aika! Se syntyy hitaasti, vaan se syntyy kuitenkin, ja vapautuksen hetki kerran kärsiville lyö. Luonto jälleen sopuun sointuu, maa ja taivas lähenevät; viha, vaino katoaa, leijona ja lammas laitumella rinnan käyvät — Herran henki kaikki täyttää. Ja kun se hetki kerran tullut on, myös sinun loppus tullut on — sinäkin, sä taistelun ja kiistan hurja ääni, samaan sointuun sulat, häviät!
LUSIFER. Sä ennustelet — (kammottavan hillitysti) — ehkä voisin ennustella minäkin! Vaan sitä halveksin; vain se on olevata, mikä tapahtunut on — kaikki muu on toiveita ja luuloja. Se olen, mikä olen — olen yhtä ijankaikkinen kuin herrasi. Ja niin kauvan kuin olen, vaviskoon mun edessäni taivas sekä maa!
MIKAEL. Et ennen luovu?
LUSIFER. En!
MIKAEL. Siis on taistelumme ainainen!
LUSIFER. Ijankaikkinen!