MIKAEL. Vapaasti palvelen ja vain sitä lausun, mitä Herran henki rinnassani kuiskaa.
Sua säälin, Lusifer — olinhan kerran toveris…
LUSIFER. Oh, niin armeljas tuon vanhan tuttavuuden vuoksi!
MIKAEL. … Sull' on voiman, tarmon suuri lahja, ja siitä ylpeilet. Vaan lahjan tuon sai kerran eräs ylienkeli — sun omaas on vain itsekkyys ja kapinan ja irrotuksen henki.
Sä olet muka toinen valtaherra. Siis loit kai itsesi ja toisen suunnan alku olet? Ja sentään tiedät: vain se on alku, joka kaiken alku on, muut on muotoja — ja niinpä sinäkin!
LUSIFER. Mun tapani ei sanoin taistella, vaan töin ja toimin. Siks lyhyeen: on yhtä milloin alkuni mä otin — vaan toinen olen ja toisena pysyn ja ihmiskunnan herrastasi irrotan!
MIKAEL. Se aikeesi — ei täytäntö. On Herran peruslaki rakkaus ja kaiken olevaisen yhteys. Siitä kaikki lähti, siihen kaikki kerran palaa, vaikka harhapolkujenkin kautta. Ja siihen kuulut sinäkin — nyt vielä eronneenakin.
LUSIFER (kuohahtaen). En koskaan!
MIKAEL. Ja sittenkin. Sä kyllä ihmislapset harhateille viet ja syökset lankeemuksen kuiluihin, vaan kärsimys ja tuska vain sielun puhdistaa ja syvemmälle elontajunnalle tietä avaa. Myös minä taistelen ja kaikki hyvät voimat kanssani. Ja konsa yö ja epätoivo yllättää, silloin Herra heille kirkkaat valot lähettää, mi synkkää polkuansa valaisevat.
LUSIFER (hämmähtäen). Vai … niin…! Kruunupäitä ruhtinaita — vai?
Perustavat valtakuntia — mitä?