KAIN. Seuraukset! Tuon ainaisen käärmepelon, joka kalvavana matona povessamme kaivaa! Mutta min' en pelkää käärmettä, jota en ole koskaan nähnyt, en —
AABEL. Minä kauhistun sinun puolestasi!
SILLA. Jätä, jätä, veljeni!
AADA. Niin, jätä, Kain! Minäkin pyydän — edes vanhempaimme tähden.
KAIN. Miksi? Meitä on tuolla pelolla piinattu siitä asti kuin muistamme, yöt kahta kaameammiksi tehty, murheet monenkertaisiksi, harvat onnenkin hetket myrkytetty. Miksi? Kenellä on selvyys siitä?
AABEL. Sinä uskallat — sinä uskallat epäillä sitäkin?
KAIN. Miksen uskaltaisi! Mikä on hyvää, mikä pahaa? Viholainen! Eikö se ollut paha, muihe salapurija, vahinkokasvi? Nyt sen kuidut kepeinä vaatteina päällämme, tuo samainen paha kuin paras ystävä tuossa Sillan kädessä. Mitä?
SILLA. Kain on oikeassa. Se oli sinun verraton keksintösi, veljyt.
KAIN. Nyt ei ole minusta puhe! Tahdoin vain sanoa että sen verran me vielä tiedämme mikä on hyvää, mikä pahaa.
AABEL. Mutta sinähän sekotat luonnolliset ja yliluonnolliset asiat toisiinsa, vaikka hyvin tiedät että tuo onnettomuus riisti meiltä ainaisesti paratiisin ilotarhat.