LIPILAPI. Sinulle hairahdus, älyn ruhtinas? Siin' ei ole perää.
LUSIFER. Omiasko mairit — narri!
Niin, mulle sattui hairahdus, en häpee sitä tunnustaa. Tää elämä on suuri laskelma, yks väärä numero — kaikki mennyttä. En silloin vielä tarkoin tietänyt mit' ovat ihmiset, mitä pohjaltamme itse, mi suhteemme on häneen tuolla ylhäällä, mikä osuutemme tässä elon ilvenäytelmässä.
TÄTI LIERO. Ja nuoko kaikki numeroita, joista laskun loppusumma riippuu?
LUSIFER. Ne. Siks tutkimahan antausin. Viiskolmatta pitkää vuotta kuin myyrä kolossani myllersin. Vaan nytpä onkin numeroni selvillä!
REPOKORVA. Oi kerro, rakas Ruhtinas! Me pelkkää korvaa olemme.
LUSIFER. Me ylen paljo ihmisestä luulimme ja liiaks tiedonheelmän vaikutuksiin luotimme — siinä syy. Hän oli muka niinkuin me! Tuon heelmän eteen panimme: pilvikuvat — elontotuus, orjuus — itsenäisyys … valitse! Ja hän valitsi, ja söi, ja silmät aukeni — vaan hän oli raukka!
HÄMÄRÄNLINTU. Niinkö? Se eikö Jahven voimanylemmyyttä ollutkaan?
LUSIFER. Ylemmyyttä — hy!
REPOKORVA. Anteeksi! Tää asia on meille aina epäselvä ollut.