SYNKÄTÄR. On vaimo-rukka tosiaankin paljo kokenut. Ja miksi hällä, vaikka heikompi, kärsimys on kovempi?
HERJAKIELI. Oo, hölmö! Miksi hänen, vaikka toiseks luotu, ensiks piti omenata napsia? Oisi äijällensä tarjonnut ja — odottanut olisiko mitä tähteeks jäänyt.
(Naurun rämäkkä.)
LUSIFER. Ukko, totta tosiaan, on aika pyhimys! Aina suuna päänä, kaikki ymmärtää ja määrää, sanoo juu ja jaa ja tyst ja hist — tuo uljas herra ämmälauri, joka kerran pani näin … muistattehan? (ristii kätensä, polvet vapisee): en minä mitään tehnyt, tuo akka otti!
(Naurunräjähdys.)
LUSIFER. Sitte Aabel-poika — simasuinen saarnamies ja lammaslaamanni! Pää kallellaan, vaisut silmät kosteina, aina polvillaan ja huulet höpäjää. Hän lampaita paimentaa ja lammas hän itsekin on! — Se siitä.
HERJAKIELI. Bää, bää, bää!
(Naurua.)
LUSIFER. Silla? Ah neitsykäistä! Lemmin, armas — hän nähkääs juur' on lemmenmakuun päässyt. Aabelin käenpiika — tipu tip!
(Naurua.)