Hiljaa, hiljaa!
Olen vain hento tyttönen,
Johonkin silti kelvannen:
Tuoss' luonnon herra kiemurtaa
Mun jaloissan' kuin mato maan.
— Näin sulle, mestari, kelpaanko?
(Kaikuva käsien paukutus ja jalkojen tömistys.)
LUSIFER. Oo hitto! Enpä oisi moista uskonut. Sä enkelitkin kiehdot lankeemaan — saati ihmiset. Oikein, sievä iili, helmanheiluttaja verraton! Mua lähinnä sun paikkas vasta on!
APILANKUKKA. Kiitän ja siitä huolen pidän, että tyttäreksesi mun kehtaat tunnustaa.
LUSIFER. Sen uskon. — Oi tuuma verraton, mä voitonriemumaljaa nautin jo!
Hän tuolla ylhäällä, hän käski heidän toisiansa rakastaa — ja he rakastavat, hah hah haa!
Hän käski heidän jumalata palvella, ja he palvelevat, hah hah haa — nyt kun jumala on heillä veressään!
(Äänekästä riemua.)
TIHRUSILMÄ. Oi, Isä ja Mestari! Olet suuri tänään!
LUSIFER. Ja jumalkuvat itse? Ooh! Nyt emme enää tarvi heille omenoita tarjoilla — jo löytyi omena, mi istui ruumiiseensa ijankaikkisesta ijankaikkiseen. Mitä nyt? Kaksi ja kaksi — vaan sitte!