(Viskaa haranvarren kedolle, astuu syrjäpuoleen ja istuutuu kivelle.)
Ei kestä! Mutta eikö se voisi kestää?
OUTO ÄÄNI (melkein kuiskaten). Eikö se voisi kestää?
KAIN. Eikö ainetta, joka varmasti kestäisi? Pureutuisi maan läpi, puun läpi, kiven läpi — kuin kypsään hedelmään?
Totta kai! Ja varmastikin! — Kun vaan sen löytäisi.
ÄÄNI. Ja miksikäs ei löytäisi? On jo löytänyt!
KAIN. Niin, niin; on jo löytänyt — jotakin. Yksi ensin, toinen sitte. Mun punainen lintuni vielä ilmassa leijailee. Se ei erkane minusta, se seuraa kaikkialle. Öisin majani päällä liitelee, päivin työmaalle saattelee. — Ei, nyt minä katson sinua silmiin!
(Menee syrjään tuoden tulikaaren aluspuineen ja rinnuslastoineen.)
Miten ihana ajatus! Saada se valtaansa. Ja miten välttämätöntä! Jos se sammuisi, tuo kyven? Aabel unohtaisi vaalimisen tai onnettomuus sattuisi? Saisimmeko sitä enää koskaan uudelleen salamaniskun kautta? Tuskin — sehän oli sattuma, jota emme ole sittemmin nähneet.
(Asettaa aluspuun paikoilleen, katselee kaarta.)